Facebookissa kummittelee vieläkin Valeäidin tunnustukset -niminen sivu, vaikka blogi on ollut jo vuoden pari vain Valeäiti. Oletteko huomanneet? Syy on se ettei Facebook anna vaihtaa nimeä, koska se aina lähtökohtaisesti epäilee että yritän huijata teitä, ihan hyvä käytäntö. Näin ”kissojen ystävät” ei voi kerätä kymmentä tuhatta seuraajaa ja muuttua ”potkitaan kissoja” ryhmäksi.
Olen pyristellyt tätä vastaan aina välillä ja aina saanut torjunnan. ”Nimenmuutostasi ei voi hyväksyä”. Fine.
Mutta aloin tässä miettiä asiaa ekaa kertaa vähän tarkemmin, että mikä tämän nimenvaihdon takana edes on.
”Tunnustukset” pääte jäi jossain kohtaa ihan luonnostaan pois kun tein Instagramiin oman tilin ja tuntui loogisemmalta olla hahmo kuin hahmon tekeminen. Mutta onhan asiat tässä matkan varrella myös sisällöllisesti muuttunut.
Aloittaessani ja nimen keksiessämme (Insinööri oli vahvasti mukana) tuntui että blogi oli nimenomaan tunnustuksia. Tunnustin julkisesti ettei kaikki mene aina putkeen, että hermostun lapsilleni ja unohdan ottaa vaippoja mukaan. Vuonna 2012 se oli oikeasti vielä ihan tunnustamista, silloin vallalla oli pastellin pehmeät vauvavuodet, jossa kaikki oli aina ihanaa ja helppoa. Oli suuri tunnustus sanoa julkisesti ettei niin oikeasti ole.
Blogi on muuttunut hurjasti menneinä vuosina minun mukanani. Ensin enemmän minuun keskittyväksi kolumniksi, sitten yhteiskunnallisen käänteen ja kasvatuksellisten ajatusten kautta takaisin vauva-aikaan.
Yhtäkkiä vuonna 2019 Valeäidin alkuperäinen kakkasisältö ei enää tunnu ominaiselta. Olisihan mulla tarinaa kerrottavani, voi pojat. Sekin kerta hetki sitten kun ei ollutkaan mitään hoitolaukkua mukana ollenkaan. Teksti on luonnospöydällä vielä koska sen eteen on kiilanneet vähän syvälllisemmät ajatelmat kasvatuksesta. Suoraan sanottuna tuntuu ettei se kakkajuttu oikein enää lähe. En osaa sitä huumoria edes enää! Enkä muutenkaan tunnista alkuaikojen tekstiä omakseni, olen (onneksi) kehittynyt myös kirjoittajana.
Tästä kaikesta sain joskus angstia. Että mites nyt kun lukijat ovat tulleet tänne kakkajuttujen perässä ja tarjoilenkin syväanalyysia koulunkäynnistä. Nyt toisinpäin: jaksaako ne lukea näitä vauvajuttuja kun vielä hetki sitten pohdiskelin itseäni?
Palaan aina samaan tulokseen, siihen ettei tämä muovaantuminen haittaa ollenkaan vaan se on luontaista ja pakollista jotta jaksan tätä. Valeäidin tunnusten takana on Valeäiti, minä. Tämä blogi ja sen monet kanavat kertovat aina lopulta eniten minusta: kommelluksistani ja ajatuksistani. Siksi sen nimeksi on tullut Valeäiti, se olen minä. Tai oikeastaan internet-minä, yllättävänkin tarkkaan harkittu hahmo. Ja siksi se elää minun mukanani juuri sellaiseksi kuin minäkin kulloinkin olen.
Ei täällä enää mitään tunnusteta. Täällä kirjoitetaan harkitusti asioista joita minun joko pitää päästäni purkaa, tai joista haluan kertoa ja keskustella. Siksi olen Valeäiti niin blogissa, instagramissa kuin podcasteissakin.
Toivon, että vielä joku vuosi Facebookissakin. Loppuun siksi virallinen ilmoitus, jota proseduuri vaatii:
Valeäidin tunnustukset tunnetaan nyt ja jatkossakin nimellä Valeäiti.