C niin kuin Cacca ja muut äitiyteni aakkoset

5 Permalink

Minttu heitti oikein perinteisesti blogihaasteella, oh my! Luulen että edellisen kerran olen osallistunut blogihaasteeseen aikana jolloin blogeissa oli vielä tilaajia ja haasteeseen sai osallistua jos oli alle 1000 (vai oliko se 500?) tilaajaa. Oli järkyttävän iso saavutus että pääsin sen yli!

Pitemmittä puheitta, haasteen pariin.

Äitiyden aakkoset

A – Amme. Kolmonen on yhtä innokas loiskuttelija kuin isommatkin aikanaan, ja hänellä on sama Stokken kokoontaitettava kylpyamme. Olemme silti niin laiskoja että joka toinen pesu (jotka nekin on aika harvassa, koska laiskottaa ja olemme aina myöhässä) tapahtuu vessan lavuaarissa. Loiskuu se vesi siinäkin.

B – Banaani. Siitä saa mitä vaan tehtyä ja ostan banskuja aina kun olen kaupassa. Itse siedän banaania tasan kahdessa muodossa: Melkein raakana sellaisenaan tai banaanileipänä. Kaikki muu on ällöä.

C – Ei C-kirjaimella ala mikään muu sana kuin Celsius ja Minttu käytti sen jo. Sanon Cacca.

D – Duplot. Vain siksi että saan kertoa teille kaikille että se nimi on Duplo, ei Dublo. Tämä on kirjoitusvirhe josta en pääse yli, se on d u p l o. Anteeksi.

E – Ensimmäiset kerrat. Varsinkin tämä vuosi on ollut viimeisten ensimmäisten kertojen saalistamista: ensimmäinen hymy, ensimmäinen nauru, ensimmäinen sana…ne kerrat ovat niin ainutlaatuisia koska niin se vain muutama viikko uuden taidon tultua on jo muuttunut tavanomaiseksi että Kolmonen ryömii ja nauraa.

F – Fak. Nimenomaan näin kirjoitettuna. Kiroilen nykyään tosi vähän lasten kuullen mutta fak pääsee suusta sellaisena melkein vitsinä joskus. Kun leipä läsähtää lattialle voi edellä, kun maito kaatuu tai kun tajuan että emme millään tule ehtimään seuraavaan paikkaan. Tosin onnistun usein muuntamaan sen lennossa joksikin muuksi, vähän niinkuin shhiiitten, vvvvideo, perrrrjantai ja sssaaaakeli (jolloin Kakkonen huutaa ”älä kiroile!”).

G – #goals, tavoitteet. Lähinnä se ettei niitä enää ole, pyrin vain pitämään lapseni hengissä, kasvavana ja iloisena. Tosin fiilistelen onnistumisen hetkiä kyllä itsekseni niin että saatan ajatellakin että wohooo #goals, tyyppi on kerrankin puettu sopiviin vaatteisiin!

H – ”Hanne” eli kuinka poikani minua nimittää. Kakkonen on kutsunut meitä vanhempia jo nelisen vuotta etunimellä, eikä äidiksi ja isäksi. Se oli alkuun hassua, sitten hetken pelottavaa (mitä kaikki nyt oikein ajattelee!) ja nyt ihan tavallista. Joskus se kieltämättä vaivaa mua hieman, se saattaa tuntua etäiseltä. Ainakin silloin kun riidellään! Mutta yleensä Hannettelua ei enää edes huomaa, ja toisaalta sitäkin ihanampaa on kun hän joskus sanoo äidiksi.

I – Ihana. Sana, jonka sanon useita kertoja päivässä. Kolmonen on ihana, Ykkönen on ihana, Kakkonen on ihana. Kaikki on yhtä ihania. Itsehän olen aina vain pelkästään ihana!

J – Jaksaminen. Sana, jota myös sanon monta kertaa päivässä on jaksa, osana lausetta ”hei nyt mä en enää jaksa sanoa!”. Lapset: maailman rakkain ja turhauttavin asia!

K – Kokkaaminen. Yhdeksässä vuodessa äitinä olen vähitellen oppinut tekemään ruokaa, ja välillä meinaan jopa tykätä siitä. Ei se vieläkään mikään viikonlopun hifistelyn aihe ole, mutta pääsääntöisesti arkiruoka menee kuitenkin melko lailla rutiinilla siinä kaiken muun ohella. Silti, välillä tuntuu etten muuta teekään kuin ruokaa.

L – Leikkipuistot. En pidä minään. Onneksi meidän lapset ovat aina olleet niin rauhallisia ettei leikkipuistoilu ole mikään pakollinen juttu. Minä en oikein tahdo jaksaa kökkiä siellä vähän kylmässä ja melko tylsässä, mutta pakko kai sitä vähän on harrastaa. Kolmonen on päässyt kerran puistoon, isot opetti sille keinumista ja liukumäkeä ja olihan se nyt ihanaa.

M – Mahdotonta. Aina välillä äitiys tuntuu ihan mahdottomalta. Esim silloin kun olet itse jossain hirveässä taudissa ja jo(t)ku lapsista alkaa oksentaa. Tai kun pitäisi aamuyöllä saada kannettua kaksi lentokoneessa nukahtanutta lasta yksin turvatarkastuksen läpi. Tai kun lapsi itkee lohduttomana koulussa tapahtuneita vääryyksiä ja mikään googlettaminen, turvaverkko tai keskustelupalsta ei sinua juuri siitä hetkestä pelasta.

N – Nukuttaminen. En pidä minään, en nauti iltarutiineista edes näiden isojen kanssa. Haluan iltaisin itse nukkumaan ja rauhoittumaan!

O – Oksut. Vanhemmuuden pakollinen paha.

P – Patistelu. Elämäni yhdessä sanassa.

Q – Quukkelikuu, en nyt keksi tähän mitään enkä jaksa yrittää, haluan käyttää aikaani johonkin muuhun! Sen vain sanon että tätä ei lausuta guu.

R -Rutiinit. Haluaisin sanoa että nämä ne pitää arjen kasassa (ja niin ne pitäisikin) mutta kaksi isoa ongelmaa: Insinöörin on vaikeahko pitää rutiineista kiinni ja minä tuskastun jos rutiineja ei silloin tällöin riko jollain spontaanilla höpsötyksellä. Lopputuloksena olemme aika boheemeja ja saamme juuri ja juuri pidettyä aikatauluista kiinni. Salaisuus: tämä ei haittaa minua. Pieni lepsuilu on ok niin kauan kun on lapsia, jotka eivät kiipeile seinille vaikka uni- ja ruoka-ajat kosahtaa.

S – Syli. Olen huomannut että olen tosi fyysinen vanhempana. Halailen, silittelen, pussailen ja sylittelen lapsia tosi paljon. Lapsista varsinkin Ykkönen on samanlainen, ja tulee usein syliin vielä viimeiseksi illalla. Musta se on ihanaa vaikka nämä puolitoistametriset jötkäleet alkaa tuoda jo välillä logistisia haasteita sylittelyyn. Hetki jolloin tajusin etten jaksa nostaa lasta lattialta syliin oli kamala. Nyt olen niin fiiliksissä kun Kolmonen ottaa musta tiukasti kiinni sylissä, koska näitä isompia en montaa minuuttia jaksa enää kannatella.

T – Tietokone. Neljäs lapseni. Sillä kirjoitetaan tämä kaikki talteen ja sen sisällä on myös kymmeniä tuhansia valokuvia aivan siivottomassa järjestyksessä ja täysin ilman varmuuskopioita, en kestä miten tyhmä olen kun en hoida tätä asiaa kuntoon!

U – Urheilu. Tähän olisi voinut vastata Uni, sillä se on aika oleellinen osa vauvavuotta, mutta en jaksa ajatella sitä koko ajan. Mieluummin ajattelen sitä, että nyt saan urheilla niin paljon että oikeasti jo haluan urheilla. Se on mahtavaa.

V – Valeäiti. Blogi kasvaa vanhemmuuteni mukana ja sinne on taltioitu suurin osa äitiydestäni, hyvässä ja pahassa. En enää toki tunne olevani valeäiti niin kuin silloin aiemmin, mutta se on tavallaan yksi roolini tässä teatterissa. Ja nyt äitiyslomalla olen ehtinyt tämän lapseni pariin enemmän.

W – Wääääää! Ääni joka tulee sen jälkeen kun suupielet ovat kääntyneet alaspäin. Vierastus ja eroahdistus tuottavat tämän äänen, ihan oman vauvaitkunsa! Myöhemmin pettymys ja epäoikeudenmukaisuus kuulostavat samalta.

X – Asento. Otetaan käyttöön kun pitäisi tehdä jotain mitä ei halua tehdä (pukeutua) tai kun sängystä poistetaan ylimääräiset ihmiset ja saat ottaa kaiken tilan haltuun.

Y – Ylpeys. Pienen vauvan kanssa yksi kantavimpia tunteita on sellainen liikuttunut rakkaus, miten ihana tuo onkaan –fiilistely. Lapsen kasvaessa tämä ei poistu mihinkään mutta päälle tulee ylpeys. On ihan mieletöntä nähdä kuinka viisaita, empaattisia ja hauskoja omat lapset ovat! Alan tajuta että tämä trippi sen kun sakenee ja vahvistuu, voin vain kuvitella miltä tuntuu kun lapset valmistuu, muuttaa pois kotoa, saa omia lapsia, huh! Oletteko siis tyypit koskaan tajunneet miten siisti juttu tämä vanhemmuus on?!

Z – zzzz. Saispa nukkua. Tulihan se uni sieltä mukaan kuitenkin!

Å – Åbo ja Åhléns, paikkoja joissa Kolmonen on jo käynyt!

Ä – Äiti, sano äiti, missä äiti, kato mä oon äiti, sano äiti! Maaninen yritys saada tämän lapsen ensimmäiseksi sanaksi äiti. Salettiin sekin alkaa vaan kutsua mua Hanneksi.

Ö – Ötökät. Täit ja kihomadot nyt ensimmäisenä tuli mieleen.

Olipas tämä vaikeaa! Haastan seuraavaksi omalta osaltani Periaatteen Naisen, Hillan ja Shitty is the new black – Sariannan!

5 Permalink

Kuinka blogiteksti kirjoitetaan – behind the scenes

Julkaisin muutama päivä sitten tekstin, jossa pohdin sitä kuinka osaan nyt nauttia vauvavuodesta eri tavalla. Tekstin saama vastaanotto on ollut oikein positiivinen – tämä tieto on siksi oleellinen että samalla kuin kirjoitin tekstiä, kirjoitin taustalla tekstiä siitä miten tuo teksti syntyi! Voin heti kertoa, ettei se ihan yhdeltä istumalta syntynyt.

Minkälainen oli tekstin eka versio, mistä ajatus syntyi ja mitä vaati että se näki päivänvalon?

blogin perustaminen

1. Aihio syntyy

Saan ajatuksen torstaina lenkillä. Pysähdyn nauttimaan hetkestä aurinkoisella kadulla, vaikka tunnen samalla haikeutta. Huomaan että tässä on nyt jokin tunne. Se ei ole vielä mikään suuri oivallus tai blogikirjoituksen aihe, mutta sen verran voimakas ajatus että kirjoitan sen ylös, jos siitä vaikka tulisikin jotain. Koska on talvi, en näppäile kännykkää vaan sanelen tekstin sellaisena kuin se päästäni tulee. Sillä on alustava otsikko ja ajatuksenkulku, mutta ei vielä oikein pointtia. Jätän sen hautumaan muistikirjasovellukseeni.

Tämän sanelen kännykkääni:

”Minun kesäni loppuu pian”

Tiedättekö sen tunteen kun tulee kevät ja alkaa jo mielessään miettiä että kohta on kesä sitten se on jo loppu ja sitten alkaa pitkä pitkä talvi? Minä ainakin olen tällainen vaikka kuinka en haluaisi. Mietin viimeistään kesäkuussa että kohta on heinäkuu ja sitten se on ohi. Lempikuukauteni onkin huhtikuu koska silloin kaikki paras on vielä edessä. Nyt sama ilmiö toistuu tämän viimeisen vauvavuoteni kohdalla.

Kolmonen on nyt seitsemän kuukautta vanha ja minä huomaan ajattelevani että ihan kohta minä olen sitten taas töissä ja tämä kaikki ihana loppuu. Juuri nyt kun kaikki on niin kivaa! Aurinko paistaa, lapsi nukkuu vaunuissa jonne se nukahti kiltisti ja minä olen ehtinyt miettiä kaikenlaista muutakin kuin töitä. En ole valmis palaamaan töihin.

Mutta en mä vielä mihinkään töihin ole palaamassakaan! En tiedä milloin mutta on tässä varmasti aika pitkä aika vielä. En ainakaan huomenna mene töihin enkä tänään joten enkö voi vain nauttia tästä ihanasta hetkestä? Juurikin sen takia että tiedän sen olevan todennäköisesti viimeinen kerta kun saan nauttia pienestä vauvasta, kotona olemisesta, pitkistä kävelyistä, aurinkoisesta keväästä ja uusien taitojen todistamisesta. Onneksi jäin itselleni kiinni tästä ajattelusta ja päätin lopettaa. Pysähdyin keskelle katua ja laitoin silmät sekunniksi kiinni, kasvot kohti aurinkoa. Nautiskellen totesin mielessäni kyllä on ihanaa – juuri nyt, tässä.

(toim. huom. Sanelun jäljltä teksti näytti tosiasiassa enemminkin tältä: ”mietin viime tein kesäkuuta että loppuuppu lemppari Togoon jalla on mun kaikki merkit ilmassa”)

Lue lisää: Lopullinen teksti

2. Jutun mutustelu

En ehtinyt palata tekstin pariin moneen päivään. Muistin sen olemassa olon ja mietin että äh, se taisi sittenkin olla sellainen hetken ajatus jonka olisi voinut vain tallettaa Instagramiin storyna tai kuvana. Mutta jotain siinä oli, jotain miksi halusin pysähtyä sitä muistiin sanelemaan. Mikähän se ajatus siinä oikeasti on?

3. Uudelleenkirjoittaminen

Sunnuntaina avaan tekstin pitkästä aikaa. En muista oudosta sanelusta enää mitään ja togoon togoon jalla ei ihan avaa hienoja ajatuksiani. Korjaan mitä pystyn ja mietin vielä, kirjoitan lisää. Jotain tässä on, jokin ajatus jonka haluan tallettaa ja sanoittaa. Luen tekstiä yhä uudelleen: poistan turhat alleviivaukset ja yritän löytää nopeammin punaisen langan.

Nyt teksti on tuplasti pidempi mutta juttu junnaa. Sanon siinä ehkä viisi kertaa että “tämä on niin kivaa ja kohta tämä on jo ohi blaablaa”, enkä saa kiinni siitä tunteesta josta halusin kirjoittaa. Pistän koneen hetkeksi pois, tuijotan ikkunasta ulos ja ajattelen ääneen sen mitä yritän sanoa. Kuvittelen kertovani Insinöörille että “tää on se mitä mä yritän sanoa”. Saan jostain kiinni.

Kirjoitan sen jonkin yhteen omaan kappaleeseensa, miettimättä sitä kuinka se sopii muun tekstin ja ajatuksen kulun kanssa yhteen. Kun olen jokseenkin tyytyväinen löytämääni, kursin loput tekstistä kasaan. Poistan kokonaisia kappaleita, vaihdan toisten paikkaa. Pidän huolen että se oivallus nousee tekstissä esiin eikä eipäsjuupas ajattelu vie koko tilaa.

Kirjoitan monta uutta kappaletta. Sitten kirjoitan ihan uuden ekan kappaleen, johon tuon jo tekstin ydinajatuksen ja sen seurauksena melkein kaikki juuri kirjoittamani uudet jutut lentää roskakoriin, suurin osa vanhoista myös.

Lopulta käy niin että tuo alkuperäinen kesähorina jää lähes kokonaan pois. Se ei ole oleellista, se oli vain polku ajatukseen johon pääsen nopeammin kiinni ilman tuota taustaselitystä.

Kolmonen herää kesken naputtamisen ja leikin sen kanssa hetken. Yhtäkkiä tajuan, nyt näen kirkkaana sen mistä yritin ottaa kiinni! Kyse on siitä että ekaa kertaa ikinä pystyn “nauttimaan nyt kun se on pieni!” Lasken vauvan lattialle ja kirjoitan otsikon uusiksi ja viimeiseksi kappaleeksi tämän oivalluksen. Teksti on nyt valmis, jopa saate FB-jakoon syntyy siltä istumalta.

Luen tekstin uudestaan läpi ja se toimii! Napakka, tarttumapintainen ja ajatus tulee esille. Olen niin helpottunut, koska olin jo ajatellut että tästä tekstistä tulee taas yksi sellainen luonnos jota ei koskaan julkaistu, elektroninen muistivihkoni Evernote on näitä täynnä.

4. Kuvat ja julkaisu

Siirrän tekstin WordPressin pohjalle ja tsekkaan rivivälit ja otsikoinnit. Kirjoitan samalla tätä tekstiä ja sanon Kolmoselle taas “ihan kohta” kun en malta lopettaa kesken – yksi huonoja puoliani.

Luen samasta aiheesta vastakkaisesta näkökulmasta kirjoittamani vanhan tekstin. Sen jälkeen muokkaan vielä lopetusta, en halua käydä menneisyyden itseni kanssa turhaa väittelyä.

Huokaisen kun tajuan kuvien puuttuvan. Tämä on mulle usein raskain vaihe. Teksti on valmis, haluaisin jo julkaista, mutta kuvat pitää vielä miettiä. Kamerassa on uusia kuvia, lataan ne, valitsen pari ja käsittelen. Tähän menee vielä puoli tuntia, vaikka haluaisin jo lopettaa koko homman. Kuvankäsittelyohjelma tökkii, joten lopulta julkaisen kakkoslaatua – en jaksa nyt hinkata.

Viimeistelen tekstin teknisesti (tägäykset, SEO, otsikoiden muotoilut). Painan julkaise-nappia ja käyn vielä lukemassa tekstin livenä. Korjaan muutaman kohdan selkeämmäksi, yhden kirjoitusvirheen ja turhan rivivälin. Vielä pitää käyttää jossain kohtaa vartti tekstin jakamiseen eri kanavissa, miettiä kuhunkin sopiva kulma.

Kauanko yhteen blogitekstiin kului aikaa?

En seurannut tarkkaan mutta lopulta tähän tekstiin kului ihan tosi paljon aikaa, tunteja. Enkä 0llut varma tuleeko kukaan kiinnostumaan tästä vai oliko tämä vain minun oma päiväkirjamerkintäni, aika näyttää (edit: hyvin näytti uppoavan!).

Joskus tämä koko prosessi vie viikkoja tai päiviä, joskus koko juttu soljuu läpi vartissa. Tämä teksti on esimerkki sellaisesta nopeasta prosessista: kirjoitin sen tunnekuohussa suoraan autossa päväkotirumban jälkeen, valitsin kuvaksi vanhan kuvituskuvan ja editoin vain nopeasti kirjoitusvirheet pois illalla ennen julkaisua. Ehkä 20 minuuttia koko hommaan.

Tämä nyt kirjoittamani teksti taas meni monen mankelin läpi. Se alkoi aivan eri kulmalla ja päätyi toiseen. Rakastin tätäkin kirjoittamista, koska tykkään prosessista. Siitä kuinka tekstiä alkaa virrata kesken kävelyn valmiina lauseina, ja sitä kuinka tuskailun kautta löydän siitä sen mitä yritin sanoa.

Toivottavasti nautitte myös syntyvien tekstien lukemisesta, koska itselleen kirjoittaminen on kuin tyhjässä huoneessa laulaisi – ihan kivaa mutta lopulta tyhjää kaikua täynnä.

Kiitos teille 10 000 ystävää (ja oletettavasti muutama vihamies)

Monen viikon jännityksen ja aktiivisen kinuamisen jälkeen tuli tänään aamulla Instagramiin kymmenestuhannes seuraaja.

Ka-pow!

10K on hieno luku, kauniin pyöreä ja ensimmäinen double digit joka Instassa esitetään pyöristettynä lähimpään sataan. Vallan eri asia kuin 9256 siis, tosiammattilaisen merkki!

Kymppitonni on Instagramissa myös siksi merkittävä ominaisuus, että sillä saa storyn puolelle nk. swipe-linkin. Niinpä tätäkin tekstiä pääsi teistä osa lukemaan ihan vain pyyhkäisemällä, eikö olekin uskomatonta!

No eipä se oikeastaan ole, hah. Yksi muuttunut luku ja swipe-linkki eivät oikeasti tietenkään ole se juttu. Somessa parasta on ihan muut asiat kuin luvut ja oman tekemisen mitattavuus, vaikka myönnän niiden olevan ihana ekstralisä.

Tuhannet ihmiset ovat jo pitkään olleet määrä, jonka kanssa täällä toimin. Blogissakin käy kuukausittain 27-30 tuhatta ihmistä, vaikka jo yksi tuhat on niin paljon että sitä ei enää pysty oikein hahmottaa. Muistan vieläkin sen hetken kun tajusin blogissa käyneen tuhat ihmistä. Se tuntuu vieläkin jännältä.

Tämän uusimman pyöreän luvun kohdalla on luonteva syy pysähtyä hetkeksi miettimään mitä tämä kaikki tarkoittaa.

Tuhansien seuraajien joukkoon mahtuu somettoman elämän ystäviä, perhettä, tuttuja, työkavereita, ja iso joukko tuntemattomia. Samankaltaisen elämäntilanteen ihmisiä ympäri maailman, ihan eri elämää eläviä tästä viereltä ja varmasti myös ns. vihaseuraajia, vaikka minulle asti ei onneksi kauheasti marinaa ilmene (ja toivon että he jotka eivät minua jaksa, konmärisevät minut pois somestaan pian.)

Tiedän että suurimmalle osalle ihmisistä olisi todella luotaantyöntävä ajatus kertoa elämästään niin paljon niin useille. Minulle se on rakas harrastus, jota ilman en ehkä enää osaisi ollakaan, mutta myös paljon muuta.

Some on mulle työ, viihdyke ja tapa olla luova. Ennen kuin aloitin blogin vuonna 2012, en tajunnut edes että osaisin, saati haluaisin kirjoittaa ja nyt tajuan sen olevan ehkä intohimoisin asia elämässäni.

Haluan kiittää teitä kaikkia. Sillä vaikka somessa on synkkä puolensa ja joskus se on ihan hassu paikka, minä saan ja olen aina saanut paljon enemmän tästä kaikesta kuin mitä se vaatii – enhän tätä muuten tekisi. Saan teiltä tietysti paljon kannustusta ja rohkaisua, kehuja ja kauniita sanoja mutta myös tervettä kritiikkiä ja uusia näkökulmia. Aidosti uskon myös olevani itse ihmisenä parempi näiden somessa vietettyjen vuosien jälkeen.

Kun kirjoitan vaikeimmat ajatukseni ymmärrettävään muotoon, ymmärrän niitä itse paremmin ja opin hyvin pian että teistä moni muu ajattelee samalla tavalla. Ja juuri niinä päivinä kun möyrin jossain omassa itseinhossa, saan viestin jossa kerrotaan seuraajan saaneen tukea omiin haasteisiinsa, tai kehutaan vanhemmuuttani.

Some on tunteiden kaikukuoppa ja kaikki tulee sinne moninkertaisena. Siksi haluan nyt kiittää teitä siitä että minä saan nauttia täällä kymmentuhatkertaisesti iloa, huumoria, analyyttista pohdintaa ja lohdutusta vanhemmuuden mutkatien sisäkurveissa. Toivon antavani teille vastaavasti rohkaisua, helpotusta tai ihan vain räkäistä naurua!

Matka jatkuu, jännä nähdä mihin suuntaan seuraavaksi. Kiva kun olet siinä matkassa mukana!