Kakkosen futistreenit alkavat taas, pitkän Korona-tauon jälkeen. Mulla on ristiriitaiset fiilikset. On aivan mahtavaa että tyyppi pääsee taas purkamaan energiaa vähän muuhunkin kuin meihin, näkee kavereitaan ja löytää takaisin uinahtaneen innostuksen.
Samaan aikaan en haluaisi luopua tästä täysin aikatauluttomasta arjesta ja kurkkuani kuristaa vähän kun mietin arkea ennen Koronaa.
Miten tähän arkeen enää mahtuu harrastukset?
Vaikka me emme harrasta paljon, eikä perheessä ole ”vakavia” harrastuksia kenellekään, olemme silti onnistuneet luomaan arjen jossa lähdetään kolmena arkipäivänä viidestä kiireellä treeneihin vielä koulujen ja töiden jälkeen, ja kahtena päivänä treenejä olisi päällekkäinkin, yhdellä tai kahdella lapsella.
Arkisin ollaan kroonisesti joka paikasta myöhässä ja kiukutellaan niitä futissukkia ja huonoja eväitä, keskustellaan siitä miten kotiin päästään treenien jälkeen ja mietitään että miksi ihmeessä ei taaskaan ole mitään ruokaa valmiina. Todella raskasta ja stressaavaa, mutta toisaalta asia jonka unohdan joka kerta kun haen lapsen treeneistä. Treenin jälkeinen koululainen on paras: punaposkinen, iloinen ja mieleltään levollinen.
Joka treenin jälkeen mietin että onpa hyvä että lähdettiin ja valmistelen jo seuraavan päivän pakkauslistaa mielessäni.
Onko lasten pakko harrastaa?
Meillä on ollut alusta asti selvää ettei harrastukset ole mikään pakko (eivätkä toisaalta etuoikeus tai oletus). Muistan kuinka tarhakaverit alkoivat kolme-, neljävuotiaina harrastamaan jotain koska nää pitää kato aloittaa nuorena ja meillä ei vieläkään oltu edes ajateltu koko asiaa. Siitä pitääkö todella aloittaa hyvin nuorena on montaa ristiriitaista näkemystä ja uskon että elimme tuohon aikaan oudossa paikallisessa kuplassa, jossa tavoitteellisuus ja suorittava elämäntapa korostuivat.
Minä olen edelleen sitä mieltä ettei mitään pidä aloittaa vielä niin nuorena ja että tarhassa ja tavallisessa arjessa riittää kyllä harrastusta (näin puhutaan myös tässä artikkelissa), mutta toisille lapsille se toki sopii hirveän hyvin. Harrastuksia siis todellakin saa olla, mutta paineita ei tarvitse minusta siitä ottaa jos oma lapsi ei vielä ennen alakoulua harrasta mitään. Tai koskaan koko elämässään, mutta se on jo toisen jutun aihe se.
Omat lapsemme ovat mallia ”saanko lukea tänään koko päivän”, eikä meillä ole koskaan ollut sellaista pakollista puistoilurumbaa jota paukkuvat energiat saisivat aikaan. Lapset eivät itse juurikaan harrastuksia ole kaivannut, joten on helppo olla sitä mieltä ettei harrastuksia välttämättä tarvita.
Olen toki nähnyt myös niitä perheitä joissa harrastukset ovat aivan ehdoton juttu, ihan lapsen itsensä toiveesta ja eduksi. Silloinhan se on mitä mahtavinta! Jos kaikki haluavat sen harrastuksen perheen elämään – ja siihen on taloudellisesti mahdollisuus, mikä ei ole lainkaan selvää ainakaan PK-seudulla – niin antakaa palaa!
Mitä lasten harrastukset maksaa ja kannattaako se?
Meillä on onneksi nyt aika kepeä harrastussetti kustannusten suhteen; ei ole lätkää tai ratsastusta. Harrastuksissa oli ennen Koronaa Kakkoselle futis (n.400€/v), brasilialainen jiujitsu (n. 300€/v) ja Ykköselle kokkikerho (50€/v). Näitä ennen olemme käyneet läpi sirkuskoulut, tanssit, toiset futikset, muskarit, uimakoulut, koripallot ja gymit. Panostaneet aina sen pari sataa per lapsi todetaksemme ettei tämäkään innostanut ja lopettaneet tyytyväisinä.
Harrastukset ovat kalliita ja aikaa vieviä, ja vaativat ajoittain tylsää maanittelua ja patistelua. Marraskuisessa räntäsateessa ei ole helppo lähteä ulos futikseen. Mutta kääntöpuolella harrastukset voivat antaa aivan hirveän paljon lapselle, koko perheellekin. Erityisesti vähän isompien lasten harrastaminen on avannut silmäni ihan uusille mahdollisuuksille.
Harrastus voi olla ensimmäinen paikka josta lapsi saa kavereita jotka eivät kiusaa ja harrastuksen tuoma uusi porukka voi olla juuri se erottava tekijä joka kertoo lapselle että hän voi saada myös kivoja kavereita. Toiset vanhemmat kentän laidalla voivat olla se puuttuva linkki uuden asuinalueen ja sinne juuri muuttaneen perheen välillä.
Joskus taas harrastuksen vetäjä tai valmentaja voi olla sellainen aikuinen, joka ensi kertaa haastaa lapsen positiivisella tavalla ja kannustaa yrittämään enemmän. Valmentaja voi pyytää lapselta suorituksia, joista sen äiti meinasi jo sanoa ääneen että ei se varmaan tota osaa.
Urheilullinen harrastus voi olla se paikka jossa lapsi oppii kuinka mahtava, ainutlaatuinen, tärkeä ja kykenevä hänen kehonsa on. Se voi olla polttoaine parempaan itsetuntoon, kohentuneeseen vointiin ja jopa keskittymiseen koulussa. Taideaineet taas voivat olla se liekki, joka lapsen sisällä paloi mutta kukaan ei sitä tajunnut silloin kun se päällysti tuolin talouspaperilla.
Harrastaminen voi myös kasvattaa: Huithapeleinkin lapsi saattaa yllättää vastuullisuudessaan kun alkaa ensin muistaa treenipäivän, sitten kellonajat ja lopulta jo valittaa vanhemmilleen että muistakaa nyt pliis ne mun eväät tänään.
Itse saatan olla äiti lapselle, joka elämänsä ensimmäistä kertaa sieti kunnolla turhautumista ja epäonnistumista ja muuttui painisalilla kapinoivasta esiteinistä yhtäkkiä luonnonlahjakkaaksi treenaajaksi. Sen kokemisesta maksan mielelläni.
Kuinka saataisiin kaikki halukkaat lapset harrastamaan?
Päädyn aina siihen, että harrastukset omien voimien rajoissa ovat tosi jees ja haluaisin kaikkien pääsevän harrastamaan!
Haluaisin että jokaisella lapsella olisi mahdollisuus halutessaan harrastaa laajasti, monipuolisesti ja matalalla kynnyksellä. Kokeilla montaa asiaa ja löytää se oma juttu. Harrastaminen tapahtuisi mieluiten pitkien iltapäivien aikana jolloin aikaa on, haaveissani ilmaiseksi.
Pyörittelen päässäni voisiko lasten harrastuksille tehdä Timmat, luoda palvelun jonka kautta voi etsiä yksittäisiä treenikertoja eri harrastuksiin. Mahdollistaa matalan kynnyksen kertaosallistuminen, josta ehkä löytyisi joku koko elämän kattava intohimo. Usein raha estää sekä kokeilun että oikean harrastamisen. Kaupungit onneksi tarjoavat aika paljon edullista harrastamista ja moni seura tukee maksuissa jos perheen oma varallisuus ei riitä.
Aika on tietysti toinen puute, eikä lapsia vaan ehdi kuskata kaikkeen mukavaan vaikka olisi kuinka halpaa. Islannin malli, jossa lapset viedään koulusta iltapäivinä treeneihin seuran puolesta, olisi myös tervetullut tänne.
Mitä ajatuksia teillä on harrastamisesta, onko se enemmän iloa ja energiaa tuova asia vie viekö rahat ja stressaa arjessa?