Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

On aika ihanaa kun kotona on aina joku

Juteltiin eilen PING Studiossa vastikään eronneen Einon (<3) kanssa parisuhteista ja niiden päättymisestä. Keskustelussa sivuttiin mm. sitä kuinka yksinäisyys iskee eron jälkeen. Yksinäisyys. Mitä se olikaan? Löysin omasta elämästäni taas yhden normaalin, josta ei aina muista olla kiitollinen: minä en todellakaan ole yksinäinen. En sitten millään. Jopa siinä määrin, että yksinolosta on tullut luksusta, jota joskus kaiken kiireen keskellä kaipaa.

Sellaista oikeaa, liiallista itsenäisyyttä huutavaa yksinäisyyttä en enää meinaa edes tajuta olleen, vaikka itsekin olen vuosikaudet kokenut olevan maailmassa lopulta aika yksin. Muistan miltä tuntui tulla illalla kotiin ja nähdä kaikki tavarat ihan samalla paikalla, mihin ne aamulla jätin. Se masensi joka kerta. Että mitä järkeä tässä on, miksi laittaa tavaroita sitten edes paikalleen tai pedata sänkyä? Tuntui tyhmältä tehdä mitään. Laitoin usein telkkarin päälle taustameluksi, silloin oli vähän kuin joku muukin olisi paikalla. Nukahdinkin usein telkkarin ääreen, tuntui kurjalta sulkea loota ja olla ihan hiljaisessa ja pimeässä kämpässä. Illat olivat ajan kuluttamista, matkaa kohti seuraavaa aamua, jolloin siirtyisin taas johonkin paikkaan tekemään jotain, joidenkin ihmisten keskelle. Olemaan jotain.

Niistä illoista on jäänyt kyllä aika surullinen muisto. Miksi olin niin yksinäinen, vaikka ison osan päivistäni vietin niin kovin sosiaalisesti? Miksi minua vaivasi se että kaikki asunnon äänet ja valot olivat minun tuottamia?

Enkä minä edes ole ollut koskaan sillä tavalla syvästi yksinäinen, etteikö elämässäni olisi ollut viiteryhmiä, porukoita, ystäviä. On aina ollut. Yksinäisyyttä on paljon syvempääkin. Vahvaa ja kestävää, elämääkin määrittävää.

Silti se iltayksinäisyyskin oli aika vaikea rasti kantaa kaltaiselleni seurustelijatyypille. Jos ei ole ketään kenen kanssa kerrata edes vähän päivän tapahtumia, tuntuu elämä pikkuisen tyhjemmältä.

Tästä ei pitänyt tulla teksti yksinäisyydestä vaan teksti parisuhteista. Tämä yksinäisyyden korvaaminen vankalla kumppanuudella vaan taitaa olla mulle aika arvokas osa parisuhdetta, vaikken sitä tajunnutkaan aktiivisesti muistaa! On tosi arvokasta että joku valitsee tulla mun kanssa samaan kotiin joka ilta, herätä viereltä joka aamu ja vaihtaa ainakin ne kolme sanaa (kumpi hakee lapset?) kerran päivässä.

Parisuhde on toki paljon muutakin kuin saman tilan jakamista. On kaiken maailman hipsuttelua ja romanttisia elkeitä, tai sitten ei ole jos niitä ei halua. Voi olla seksimistä (Ykkösen uusi sana) paljon, vähän tai ei ollenkaan; hiljaa vietettyjä saunailtoja, hurjasti yhteisiä deittejä tai hervotonta nauramista ja riitoja WhatsAppissa.

Jokaisella parilla omansa, kuten Laura hienosti tekstissään kuvaa. Parisuhteen toimivuuden voi päättää tasan kaksi ihmisestä, ja sekin on yleensä parempi tehdä yhteisesti.

Meillä on monta eroavaisuutta Insinöörin kanssa ja 12 vuoden aikana on ehditty kumpikin löytää aika iso nippu ärsyttäviä piirteitä toisessa. Ollaan kasvettu ja muokkaannuttu joka suuntaan niin kuin Päivikin kirjoittaa, mutta edelleen yhdessä tätä matkaa tarvotaan.

Nakutellaan iltatöinä tietokoneitamme saman pöydän ääressä ja maksetaan yhdessä sitä jumalatonta asuntolainaa. Meidän arjessa ei ole mitään ihmeellistä, mutta se että ollaan tässä elämässä yhdessä rinta rinnan tekee tästä kaikesta sittenkin aika ihmeellistä.

Jaapatettiin näistä parisuhdeasioista noiden kahden yllämainitun fiksun rouvan kanssa Valeäidin nauhoitusten kuudenteen jaksoon puolen tunnin verran. Settiin mahtuu tietysti aivan hervotonta naurua ja hetkellisiä ajatuskatoksia mutta myös paljon viisautta, sanon minä. Ei niinkään minulta vaan noilta muilta.

Jaksoon pääset tästä.

PS. En tiedä onko Insinööri vielä tota jaksoa kuunnellut, mutta se silti otti ja yllätti mut tässä yksi päivä. Varasi jonkin ihmeellisen retken meille ja teki vielä lattialle tuolla ylhäällä näkyvän romantillisen tervehdyksen raksajätteistä! On se aikamoinen velikulta!

JAA
6 Comments
  • Maiju
    huhtikuu 11, 2018

    ” On tosi arvokasta että joku valitsee tulla mun kanssa samaan kotiin joka ilta, herätä viereltä joka aamu ja vaihtaa ainakin ne kolme sanaa (kumpi hakee lapset?) kerran päivässä.”

    Tämä. Hienosti kiteytetty! <3
    Just eilen kuuntelin ton podcastin jakson ja tunnistin paljon juttuja, jotka on meidänkin pitkässä parisuhteessa totta.

    • Valeäiti
      huhtikuu 11, 2018

      Ihanaa että jakso ja tämäkin toimi sulle ❤️ samassa veneessä!

  • Sanna/Kototeko
    huhtikuu 11, 2018

    Olipa kivasti kirjoitettu taas. Turhan usein sitä tulee ainaskin itse pitäneeksi parisuhdettaan itsestäänselvyytenä, vaikkei se todellakaan ole sitä. Saan niin kiinni noista sun yksinäisyysfiiliksistä. Vaikka viihdyn myös yksin, niin kyllä se yksin asuminen oli oikeesti semmosta melko autiota. Oikeen joskus mietin, et mitä ihmettä sitä sillon ylipäätään teki kaikki illat? Ei ollut pyykkihommia tai siivottavaakaan juurikaan. Ei lasten nukuttamisia jne. Eikä mulla ollut sillon edes nettiä kotona. 🤔 Kaipa sitä sit vaan harrasti kaikkee ja sit katsoi telkkaria lopun iltaa. Kuulostaapa nyt jo miltei siltä kuin tuo kaikki ois tapahtunut joskus tyyliin 1800-luvulla… Päreen kajossa kehrättiin pellavia… 😂

    En kestä miten söpö tuo raksajäterakkaustunnustus! ❤ Mukavaa loppuviikkoa!

    • Valeäiti
      huhtikuu 13, 2018

      Joo en myöskään ollenkaan muista mitä olen sillon joskus muinoin tehnyt! Ei se ainakaan mitään kehittävää ollut 😂 varmaan kattonu frendejä DVD:ltä kaikki illat 🙈

      Insinööri osaa olla kyllä melko söpö välillä! 💛

  • Tuua.
    huhtikuu 11, 2018

    Apua, tuli kyyneleet silmiin. Ihanasti sanottu, etenki tämä: Meidän arjessa ei ole mitään ihmeellistä, mutta se että ollaan tässä elämässä yhdessä rinta rinnan tekee tästä kaikesta sittenkin aika ihmeellistä. ❤

    • Valeäiti
      huhtikuu 11, 2018

      😘😘😘😘