Mä olen kohta kirjoittanut blogia 14 vuotta. Joka ikinen vuosi olen miettinyt, kuinkahan kauan tätä vielä jaksaa ja aina vaan jaksaa. Ennen oli niin, että koskaan ei tullut yli viikon taukoa itsekseen, sitä ei tarvinnut edes ajatella. Ei ollut motivaatiomonttuja koskaan!
Miettikää, aluksi kirjoitin jopa kahdesti päivässä. Ei ollut instagramia storyineen silloin, lapset!
Sitten jossain kohtaa hiipi sellainen, että se viikon tauko tapahtui useammin. Opin antamaan itselleni armoa, ei se haittaa. Sitten tuli 10 päivän tauot, niistä tuli vähän jo huono omatunto, että miten mä en tätä muista.
Nyt se 10 päivää on aivan normi, ja esimerkiksi kahden edellisen jutun välillä on 17 päivää. Musta on alkanut pikkuhiljaa tuntua, että onko tämä lopun alkua.
Ei se, etten ehdi kirjoittaa niin paljon, vaan se ettei mua enää haittaa, jos tauko pitenee.
En tietenkään ole kenellekään tilivelvollinen, eikä kukaan pakota mua kirjoittamaan blogia. Se ei ole enää millään tavalla osa mun toimeentuloakaan, eli voisi hyvin ajatella, että ei sitä tarvitse ajatella ollenkaan, kirjoitat silloin ku haluat!
Mutta kun mun ongelma on se, että se mitä teen niin sitä teen. Jos urheilen paljon, tekee usein mieli urheilla. Jos syön karkkia paljon, himoitsen karkkia paljon. Jos kirjoitan paljon, tekee myös usein mieli kirjoittaa. Jos harrastaa s…
Tajusitte ehkä jo.
No, yhtä hyvin voisi sanoa että mitä väliä montako juttua tulee, älä sitten kirjoita! Tai lopeta koko homma, mitä väliä!
Sillä olisi väliä. Koska se, mitä täällä on ja mitä jäisi puuttumaan jos blogia ei olisi, on arki. Meidän muistot, meidän arki tallennettuna.
Aina, kun luen jonkun vanhan jutun (kuten tämän yksi päivä Fuengirolassa), sydän täyttyy lämmöstä. Miten ihanaa meillä oli, miten ihanaa meillä on! Nämä on just sellaisia asioita, joita ei mummelina muista, ellei ole jotain näin tarkkaa tallessa. Ja minähän haluan muistaa.
Rakastan myös kirjoittaa niitä arkisia juttuja, mutta: sille ei tavallaan oikeasti ole enää aikaa. Tämä on juuri se ongelma kun harrastuksesta ja intohimosta tulee työ, ei ole enää aikaa harrastaa.
Päivät täyttyvät Instagramin hellimisestä, sähköposteista, palavereista, kaupallisten yhteistöiden tekemisestä ja tuhansien merkkien nakuttamisesta kirjaan. Ja kun tätä kaikkea tekee ammattimaisesti, on ajanpuutteen lisäksi yllättävän vaikea heittäytyä siihen sellaiseen hällä väliä – moodiin, mistä koko blogihomma lähti.
Ja tiedän itsekin että just ne postaukset niin blogissa kuin instassa on niitä kiinnostavimpia.
Instassa alkoi muutama vuosi sitten sellainen hauska algoritmijumppa, että storyn määrää piti tarkkailla, jotta storyja edes näytettiin kaikille. Sen seurauksena on pitänyt alkaa miettiä, kannattaako tästä asiasta nyt tehdä storya, käyttää sit yhtä pätkää ja niin on tullut tiputettua se omin ja hauskin läpändeeros pois.
Kirjoitan tätä nyt näköjään ihan omaksi terapiaksi, koska arvaan ettei tämä oikein ketään kiinnosta (mutta täälläpä ei ole algoritmia ja voin kirjoittaa niin pitkästi kuin haluan, hahahah sucker I WIN), mutta siis kyllä on kuulkaa vaikeaa tasapainotella huolettoman hauskanpidon ja ammattimaisesti pinnalla pysyvän meiningin kanssa ja kaikki, jotka väittää toisin, valehtelee.
En tiedä mitä aion tehdä. Haluaisin edelleen kirjoittaa enemmän. Haluaisin myös, että tämä alusta toimisi enemmän niin kuin Insta siinä mielessä, että olisi vuorovaikutusta ja saisin esimerkiksi ilmoituksen siitä, jos joku kommentoi. Mutta en ole valmis siirtymään täältä yhtään mihinkään, tällä kaikella tänne talletetulla on valtava arvo.
Teillä on valtava arvo.
Mun ei tarvitse tuutata tätä mihinkään tai kuorruttaa emojeilla ja tiedän jonkun silti tämän lukevan, se lämmittää aina.
Jotenkin kuitenkin pitäisi päästä takaisin aikaan, jossa tänne kirjoittelu on luonteva osa arkea, iloa tuova ja energiaa antava kohta päivää. Jotta mulle jäisi tämä kaikki edelleen talteen.
p.s. talletetaan tänään sellainen tieto, että toivun aivan hirvittävästä vatsataudista ja kaikki tuntuu siksi mustalta. Huomenna on paremmin.
pps. mä tiedän kirjoittavani tämän jutun jossain muodossaan vähintään kerran vuodessa. Sallikaa se, muuten en kirjoittaisi mitään 😀
pops. jos en tänäkään vuonna ole sitten edes Vuoden blogi -ehdokas Tubeconissa, räjähdän. (no en oikeasti mutta myönnetään tähän samaan katastrofiin että joskus ärsyttää se ettei tule tunnustetuksi!)