Kerron nyt ihan rehellisesti yhden asian. Olen aina ajattelut, että me saamme kolme lasta. Niin myös Insinööri. Ylläri sinänsä että kolmen lapsen perheessä kasvaneet haluaisivat itselleenkin kolmen lapsen perheen.
Pienellä ikäerolla saapuneiden kahden ensimmäisen rakkaan aikana kävi kuitenkin ns. perinteiset. Univelka vei hulluksi, työelämään oli kova ikävä ja parisuhde kärvisteli nenäfridan, selkäkivun ja maitoallergioiden välissä. Siinä meni kolme, neljä vuotta onnellisessa kaaoksessa niin että hujahti.
Aikaa kului, kaikki helpottui.
Melkein seitsemänvuotias ja viispuolikas elävät jo monella tavalla kuin aikuiset. Ne nukkuvat, kävelevät, syövät kun on nälkä, niistävät itse räkänsä ja kertovat jos meinaa tulla laatta. Ovat varsin kelpo seuraa eikä asioiden tekeminen kahden lapsen kanssa ole enää mikään juttu.
Päivää ei enää tarvitse suunnitella kenenkään päiväunien ympärille (korkeintaan omien), lapset voivat olla hetkittäin jopa yksin kotona ja hoitoon ne saa hyvin helposti, jopa tuntemattomalle hoitajalle. Auton turvaistuimia ja keittiön juniorituoleja lukuunottamatta taloudestamme ei löydy enää juuri mitään lapsituotteitakaan.
Olemme taas Insinöörin kanssa puheväleissä.
Kaikki on siis ihanaa.
Sitten havahduin muistamaan, että meillähän piti olla kolme lasta. Se vain olisi kai pitänyt jo tehdä pari vuotta sitten, ennen kuin arki liikaa helpotti. Sillä mitä helpommaksi elämä muuttuu sitä vähemmän sen hajottaminen taas vaikeaksi kiinnostaa. Alan ymmärtää, että meiltä ei oikein löydy enää valmiutta vauvaan.
On vain vaikea karistaa sitä ajatusta, tunnetta, että meitä pitäisi olla viisi. Samalla ajatuskin vauvasta saa aikaan kymmenien eri ”sitäpaitsi..” -selitysten vyörymisen kielen päälle:
Kolmas lapsi syntyisi jo ihan hirmuisella ikäerolla vanhempiin sisaruksiinsa. Meillä ei riitä rahat. Meillä ei riitä ehkä huoneetkaan. Selkäni ei mitenkään kestäisi taaperon nostelua, pääni ei mitenkään kestäisi vauva-aikaa. Sitä paitsi, mitä jos jokin menisi vikaan. Mitä jos niitä tulisi useampi? Mitä jos häntä ei tulisi ollenkaan?
Kuinka kävisi parisuhteelle, entä miten isompien lasten kanssa enää ehtisi olla? Kuinka kasvatetaan samaan aikaan kahta esiteiniä ja yhtä eskariuhmaista? Ilman terapiaa? Raskaanakin pitäisi olla, ja synnyttää! Ja sitten taas mahtua johonkin vaatteisiin, ne hormonitkin ai saakeli.
Yhtäkkiä huomaan että ikkuna kolmannelle taisi mennä kaiken tämän kaaoksen keskellä hiljaa hissukseen kiinni. Ei sanonut mitään sulkeutuessaan, hiipi vain hiljaa bileistä kotiin.
On uskottava, että perheestämme tulikin 2 + 2 kokonaisuus. Se onkin juuri sellaisena aivan todella hieno kokonaisuus, enemmän kuin olisi koskaan voinut toivoa tai kuvitella!
Mutta kun kukaan ei kertonut tätä mulle silloin kun Kakkonen oli vauva. Mulla oli aina takaraivossa “ehkä vielä joskus”, enkä tehnyt luopumiseen liittyvää surutyötä. Bloginimiäkin oli mietittynä: Kolmonen. Tai Viimeinen. Olisipa joku sanonut mulle että tämä Kakkonenkin saattaa olla se Viimeinen pieni.
Eikä kukaan varoittanut, että 35. synttäreiden lähestyessä sitä saattaa alkaa laskea vuosia, joita on vielä jäljellä. Yhtäkkiä varma päätös kahdesta lapsesta tuntuu vaikealta. Apua, kohta kaikki mahdollisuudet muuttaa mielensä ovat ohi!
En ole oikein hyvä sulkemaan mitään valintoja pois, haluan aina pitää jonkin takaoven auki. Sitä kai olen tässä jo monta monta vuotta tehnytkin. Että kyllä sen kolmannen sitten vielä joskus ehtii jos siltä tuntuu.
No ei siltä tunnu, oikeasti. Mutta ihan kamalaa ajatella että jos ei kohta niin ei koskaan. Ellei blogiin ilmesty joku päivä hahmo nimeltä Vahinko, tämä oli nyt tässä. Haikeaa.
Onko muilla vastaavaa tuskaa menossa pään sisällä? Miten te ratkaisette tämän? Hetkinen. Onko tämä se hetki elämässä jolloin ihmiset erehtyvät hankkimaan…koiran? Apua.
PS. melkein samat pohteet löytyi Puutalobabyn puolelta, sielläkin se lopullinen kello jo tikittää kovasti korvaan!