Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Kun imetys ei onnistu heti: asiaa rintakumeista ja (äidin) kärsimättömyydestä

Tämän haluan sanoa heti: imetyksen opettelu on aivan sairaan vaikeaa.

Vaikka ei olisi mitään ongelmia (kireät jänteet, heikko maidonnousu, omat nännit, you name it), imetyksen alkuhetket eivät ole helppoja. Se on mekaniikkaa, herkkyyttä, ajoitusta ja kärsivällisyyttä vaativa toimenpide ja sen harjoittelu aloitetaan sillä hetkellä elämässäsi kun et ole muutamaan vuorokauteen nukkunut, vastuullasi on kokonainen ihmisolento ja vartalossasi on menossa pari muutakin ns. huomionarvoista aluetta kuin jättimäisiksi paisuneet, kipeät rinnat ja niiden mukana tullut hormonimyrsky.

Siirrytään iloisempaan puoleen: imettäminen on mahtavaa! Siitä on valtavasti terveyshyötyjä niin äidille kuin vauvalle, se on (onnistuessaan) tosi vaivatonta ja parhaimmillaan aivan älyttömän hieno kokemus, sydäntä riipaisevan ihana yhteys pienen vauvan kanssa. Minulle se on aina ollut se asia, jota eniten pienistä vauvoista kaipaan.

Ensimmäiseen kappaleeseen viitaten, joskus imettäminen ei kerta kaikkiaan ole mahdollista, vaikka kuinka yritetään. Silloin pullo + korvike on aivan mahtavaa! Siinäkin saa sydäntä riipaisevan ihanan yhteyden vauvaan, myös puoliso! Sillä niin hienoa kuin äidinmaito onkin, se ei ole liiallisen kärsimyksen arvoista. Jos ei onnistu, ei onnistu. Tärkeintä on että kaikki saavat syödäkseen.

Mulla imettäminen on onneksi aina ollut aika helppoa. Maitoa tulee riittävästi, jopa vähän turhankin paljon, ja vauvat ovat saaneet heti hyvän imuotteen. Paitsi tämä kolmas, mininä syntynyt kaveri.

Ykköstä imetin 6,5kk. Homma kävi vaikeammaksi jatkuvasti ja maidontulo tuntui vähenevän, kunnes eräänä yönä päätin että tämä rinnallani raivoava lapsi ruokitaan nyt pullolla. Se olikin sitten viimeinen imetyskertamme (nyt jälkikäteen toki ymmärrän että sekin olisi saattanut olla vain kausi, jonka yli olisi voitu päästä.). Kakkosta imetin 11kk, tosin hän olisi varmaan jatkanut kouluikään asti. Lopetin imettämisen muistaakseni koska se tuntui häiritsevän öitä ja olin itse aika tiukalla dieetillä Kakkosen allergioiden takia ja aloin olla jo aika rajusti alipainoinen.

Nyt odotin imettämistä innolla ja ajattelin polleasti sen sujuvan tuosta noin vain. Näin kolmen lapsen äitinä. Pah. Sen sijaan löysin itseni synnytyssalista rintakumi kädessä katselemassa kun kätilö hörppyytti vastasyntynyttä vauvaani mukista. Eipä onnistunutkaan ihan tuosta vain. Liekö syy liian uninen vauva, jolla liian pieni suu vai minun huonot otteeni, en tiedä. Mutta ei se ainakaan hyvin mennyt.

imetys ei onnistu

Sairaalassa syötin vauvaa sitkeästi imettäen, lisämaitoa aina ruiskusta antaen. Vauva maiskutteli nännin luona mutta ei ikinä ottanut kiinni kunnes lopulta nukahti. Onnistuin ehkä kolme kertaa saamaan hänet rinnalle imemään. Sitten muistin sen kädessäni olleen rintakumin ja halleluja! Sain pienen pienen lapseni ruokittua!

Rintakumi pelasti meidän ekat viikot, enkä harmitellut sen käyttöä, vaikka kaikkialla tunnuttiin sanovan että siitä pitäisi heti pyrkiä eroon. Kaikki millä sai vauvan syömään oli voitto. Ajattelin näin:

  1. Ensisijaisesti tärkeintä on saada tälle minivauvalle ruokaa
  2. Seuraavaksi tärkeintä etten minä saa rintatulehdusta
  3. Sitten alamme hoidella imuotetta kuntoon
  4. Alamme opetella tekemään tätä ilman sotkuja ja useammissa asennoissa.

Jotta kohta yksi saatiin hanskattua, päätin hyväksyä rintakumin meidän välineeksemme, ei se nyt niin huono juttu ole vaikka sen kanssa imettäminen tuntui ihan eriltä kuin ilman. Imetys tuntui kestävän kauemmin eikä rinta tyhjentynyt yhtä tehokkaasti. Ja auta armias jos ilman rintakumeja lähti liikkeelle, eikä saanutkaan lastaan syötettyä! Toisaalta kumin kanssa vauva sai heti (kivuttoman) otteen rinnasta, eivätkä suihkutissit saaneet pientä tukehtumaan.

Parin viikon ikäisenä vauva alkoi saavuttaa maagista kolmen kilon turvarajaa. Samassa hetkessä maidonnousu tasaantui ja rintatulehduksen riski väistyi. Oli aika harjoitella!

Kokeilin sitkeästi joka päivä syöttämistä ilman rintakumia, joskus onnistuneesti ja useimmiten ei. Kakkonen alkoi jo kysyä aina imetyksen alkaessa ”saiko se hyvän otteen?” kädet korvillaan, sillä se ei kestänyt kuunnella mun kiljaisuja jotka väärästä otteesta seurasi.

Sitten yhtenä yönä luin taas Imetyksen Tuki Ry:n sivuja. Ahdistuin vähän rintakumista, tuli tunne että siitä pitäisi sittenkin päästä äkkiä eroon. Luin myös samoilta sivuilta paljon vauvan omista vaistoista ja heijasteiden tarkoituksesta. Erityisesti tämä kohta sai miettimään:

”Vastasyntynyt saattaa käyttää ikuisuudelta tuntuvan ajan rinnanpään nuolemiseen ja puristeluun ennen kuin hän alkaa imeä. Vauva myös saattaa tarttua rintaan ja päästää irti – kerta toisensa jälkeen. Aikuisen näkökulmasta käytös voi vaikuttaa siltä, että vauva kaipaisi apua imuotteen kanssa. Vauvalla on kuitenkin syynsä kiireettömyydelle. Lipomalla hän valmistelee rinnanpäätä ja itseään imetystä varten.” (c: Imetyksen tuki Ry.)

Hmm, kuulostaa tutulta. Olenkohan ollut liian kärsimätön?

Päätin lähestyä asiaa vähän eri tavalla – niin etten teekään mitään. Annoin vauvan tulla rinnalle, kannattelin häntä käsivarteni varassa. Varauduin henkisesti suureen kipuun ja annoin vauvan tehdä hommansa. Hän ähisi pitkään, teki juuri sitä mitä vauvan pitää. Maiskutteli, nuoli, ääntelehti ja käänteli päätään. Ei itkenyt vaan valmisteli kärsivällisesti. Minä odotin.

Niin se sitten muutaman minuutin jälkeen jumankauta otti ja haukkasi aivan oikeaoppisesti rinnasta ja alkoi syödä. Söi tehokkaasti kunnes oli valmis. Siltä istumalta jäi rintakumien käyttö. Mein gott sitä ylpeyden tunnetta, jonka sain yhteisestä onnistumisestamme! Siellä tiellä olemme vieläkin. Imetys sujuu hienosti, vaikka aina välillä ote jää alkuun liian kapeaksi ja ensimmäiset sekunnit ovat kivuliaita.

Ja olen superonnellinen. Rakastan näitä imetyshetkiä, päivin öin (tosin mieluiten vähän vähemmän öisin kiitos).

Minun tarvitsee taas paljon vähemmän huolehtia ruokkimisen lisäsäädöistä ja vauva kasvaa silmissä. Seuraavana haasteena on tiheän imun kaudet (yksi takana, ehkä) ja rintaraivarit – mutta ne osaan jo ehkä entuudestaan taklata (ei muuta kuin kävellen imettämään, sillä saa hommat kotona tehtyä ja vauvan harhautettua!).

Minkälaisia kokemuksia teillä on imetyksen alusta? Sain Instan puolella jonkin verran kysymyksiä ja ajatuksia, paljon myös kysymyksiä ongelmista joita minä en osaa ratkoa! Suosittelen lämpimästi tsekkaamaan tuon Imetyksen tuki Ry:n, siellä on tosi paljon tietoa ja jopa chat, josta voi kysyä apuja. Tsemppiä kaikille, tärkeää harjoittelua teette!

Faktoja elämästä vauvan kanssa.

Se vauvasi joka ei koskaan puklaa tekee sen ensimmäistä kertaa ystävän uudelle villamatolle. Kaaressa.

Vauvan ekat SePat (selkäp****t) tulee kesken kyläilyn jossain missä on postikortin kokoinen vessa ilman laskutilaa ja naamasi kokoinen lavuaari.

Ja ensimmäinen NiPa (niskap***a) tulee ulkomaanmatkalla vuokra-auton turvakaukaloon keskellä pientä kylää, jossa ei ole pysäköintiä, juoksevaa vettä tai oikeastaan edes vessoja.

Kun tapaat esimiehesi / entisen poikaystäväsi / kuulun somevaikuttajan sinulla roikkuu puoli tissiä ulkona edellisen syötön jäljiltä. Se on itse asiassa niin varmaa, että jokaisen imetyksen jälkeen on suositeltavaa kysyä keneltä tahansa vastaan tulevalta ihmiseltä hei anteeksi, mutta ethän näe tissiäni? 

Samasta syystä selfieiden kanssa on pidettävä erityistä varmuutta ensimmäisten kuukausien ajan. Nyt saatat ajatella että hei kyllä mä tunnen jos mulla on tissiä ulkona, mutta et sinä tunne. Valtava nännipihani voi todistaa sen sinulle halutessasi. Monella eri kuvalla.

Jatketaan tissilinjalla seuraavan faktan parissa: Normaalisti hyvin syövä vauva vetää jäätävät rintaraivarit kun yrität imettää huomaamattomasti kesken yleisötapahtuman. Nyt tiedämme varmuudella että se tissi vilkkuu kun yrität tähdätä sillä huutavan vauvan suuhun hiljentääksesi sen.

Jos peset neljä koneellista pyykkiä saat itsellesi keskimäärin kahdet puhtaat alushousut.

Vauva herää syvästä unestaan sillä hetkellä kun tartut lusikkaan / haarukkaan. Tämä lautasheijasteeksi kutsuttu vauvaheijaste on paljon vähemmän tunnettu, mutta aivan yhtä varma kuin käsieen heiluttelun aikaan saava Moron. Kun sinä yrität syödä, vauva herää.

Juuri kun vauva on nukahtamassa, aivastat. Onneksi olet äiti, koska ne osaa aivastaa ääneti. Äidit muuten osaa myös huutaa kuiskaamalla ja kiroilla sensuroidusti. Voi perjantai sentään.

Se ääni ei koskaan ole ”vain ilmaa”. Paitsi jos kello on neljä aamulla, silloin me kyllä sovimme että se oli vain ilmaa.

Jos sinusta tuntuu että jossain ympärilläsi haisee vähän kakka, se todella olet sinä. Vaihda paita ja pese kädet, muista katsoa myös naama.

Vauvan ensimmäiset kymmenen päivää

Hän on jo kymmenen päivää vanha! Reilussa viikossa tapahtuu hirveästi kehitystä, vaikka näennäisesti vauva vain nukkuu.

vastasyntynyt

Meidän mini alkaa nyt kymmenennen päivänsä kohdalla olla yhtäkkiä hereilläkin. Viime päivinä on nähty useita parin tunnin mittaisia valveilla olon aikoja, jotka sujuivat erittäin tyytyväisenä maisemia ja elämää ihmetellen. Hän on vielä häkellyttävän rauhallinen, kerää varmaan voimia ollakseen samanlainen ikiliikkuja kuin kohdussa.

Kymmenessä päivässä tämä paketti on oppinut syömään, kakkaamaan ja melkein röyhtäisemäänkin. Valitettavasti joudun kuitenkin raportoimaan että meillä on ekaa kertaa koskaan unissaan kakkaaja. Toivotaan että pienen nahka kestää yölliset töräykset, ettei mene yöt jatkuvaksi vaipan vaihdoksi.

vastasyntynyt

Syömisessä olen joutunut auttamaan rintakumin kanssa kun tuo suu on niin mahdottoman pieni ettei tahtonut jalkapalloihini oikein taipua, mutta senkin käyttö on välillä tarpeetonta. Osaamme tämän homman jo aika hienosti. On imetetty sohvalla, sängyllä, lasten työtuolissa, pihalla, auton etupenkillä ja kerran ihan jo kenttäolosuhteissakin (= muualla kuin kotona).

Kaiken tämän imettelyn myötä hän on jo kasvattanut pienen kaksarin ja tikkureisiinkin alkaa tulla pientä lihaa luiden ympärille. Toivon että ollaan tosi pian yli sen kolmen kilon maagisen rajan, että voin lopettaa kolmen tunnin välein tehtävät syötöt ja mennä vauvan tahtiin, hän kun selvästi nukkuisi öisin jo pidempiäkin pätkiä. Jotain pientä päivärytmiäkin alkaa olla havaittavissa!

10 päivän ikäinen

Olemme päässeet ulos ensimmäisiä kertoja, lyhyesti mutta kuitenkin. Eilen kävelin vaunujen kanssa jo kolme kilsaa, jättimäinen saavutus josta kiitän paljolti Ipanaiselta saamaani Lola & Lykke tukivyötä. Tästä ehkä lisää myöhemmin, testaus jatkuu.

Oma olo onkin tosi hyvä, suorastaan palautunut. Maidonnousun pahimmista pinkeyksistä ja henkisistä vaurioista on toivuttu ja down there sijaitsevat kolme tikkiä unohdan jatkuvasti kun ei siellä mikään kipeä ole. Jälkivuoto on melkein loppu ja mahasta on iso osa sulanut pois – raskauskiloistakin noin puolet.

Vauva on käynyt ekassa kylvyssä, vetänyt ensimmäiset autoraivarit, saanut kokeilla tuttia,  kasvanut ulos vaatekoosta 44 ja saanee tänään navan. Ällöttävä napatynkä osoittaa tipahtamisen merkkejä. Me alamme tottua uuteen elämäämme vauvaperheenä ja minulle on alkanut palautua lihasmuistista vanhoja vauvan käsittelyn kikkoja. Ykkönen ja Kakkonen (joita kutsun nykyään hieman vahingossa aina yhteisnimellä isot) ovat hullaantuneet uuteen tyyppiin mutta käsittelevät vielä hiukan ristiriitaisia tunteitakin tästä kaikesta. Onneksi saamme siitä kaikesta hyvin puhuttua yhdessä.

Niin se vain on että kaikki aina ajan myötä helpottaa. Viikko ja päivä kerrallaan tapahtuu jotain edistymistä, uusia vaiheita ja temppuja tulee jatkuvasti. Ensimmäiset 10 päivää ovat nyt takana ja tuntuu että hommasta alkaa ihan oikeasti nauttia.

Ja nyt suokaa anteeksi, poistun pusuttelemaan maailman söpöintä vauvaa.