Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Raskausviikko 27: Vaunut ostettu!

Alan ymmärtää että tänne syntyy uusi ihminen. Jostain kumpuaa pieni tarve alkaa valmistautua. Hommailen muutamia vaatteita kun eteen tulee sopivia käytettynä – tai kun reissussa löydän liian söpön, kalliin ja pienen jota en voi vastustaa. Voi apua. Järki pysyy kuitenkin vielä päässä tässä hommassa! Pidämme tarkkaa listaa vaatteista, joita jo löytyy (ja jotka tulevat äitiyspakkauksen mukana) enkä osta edes Lapsimessuilta mitään turhaa heräteostoksena.

Mitä nyt yhdet vaunut. Hups.

Se suuri vaunupohdinta on saanut jo joku aika sitten melko selkeän päätöksen. Tällä kolmannella ja viimeisellä kierroksellä meistä näyttää vihdoin tulevan Bugaboo-perhe. Suhtaudun tähän tosi ristiriitaisesti. Seurattuani “bugis-kirppistä” (oh lord) jo monta viikkoa huomaan että nämä ei taida olla hintansa väärti nämä trendivaunut.

Hirveän monissa vaunuissa on kuomut haalistuneet, rungot menneet vaihtoon ja sitten on tietysti se olematon jousitus ja muutama muu ominaisuus jonka kanssa on vain opittava elämään. Bugikset on ensisijaisesti kauniit kaupunkivaunut, toki, mutta kyllä kylmää hieman miten tullaan pärjäämään täällä lähiössä. Olen taipunut siihen ajatukseen, että voimme ostaa erikseen metsän menevät rattaat käytettyinä jos tarpeen. Siihen tarpeeseen olen katsellut Emmaljungan Super Vikingejä.

Ensimmäiset rattaat: ainoat jotka mahtui meidän hissiin. Vuonna 2010 oli ilmeisen cool ottaa kuvia vinossa.

Toiset pakon edessä ostetut rattaat: Phil&Teds sisarusrattaat kaupunkiin. Pelitti äärimmäisen hyvin.

On tyhmää lähteä liikkeelle kaksien vaunujen periaatteella, mutta kulkupelien suhteen olen tosi nirso. Ne ovat seuraavat vuodet tärkein työvälineeni ja tällä selällä en tee kompromisseja. Jokainen nostoliike vaunujen kanssa on rasite huonolla selällä joten tuijotan vaunujen kokonaispainoja ennen mitään muita tietoja.

Samaan se aina päätyy: markkinoiden kevyimmät ja ketterimmät (Bugaboot) kaupunkiin ja ehkä jotkin toiset hyvällä joustolla kotilenkkeihin ja sitten talveksi.

Ajattelemme ostaa käytettynä Bugaboo Buffalot, niin kuin tapana tällä hetkellä näyttää olevan. Ne ovat ilmeisesti merkin metsäkelpoisimmat vaunut, joten kahden vaunun uhka voisi väistyä hieman. Toinen vaihtoehto olisi uusi malli Fox, joka maksaa jo reilusti yli tonnin kaupasta, mutta menisi toisaalta näppärästi autoon. Sekin on meille tärkeä ominaisuus.

Viikkoja pengottuani huomaan että hyväkuntoisista (aivan ehdoton vaatimus mulle, en halua nitkuttavia, lonksuttavia, vähän tosta vaan löysiä vaunuja) Buffaloista pyydetään vähintään 700€, monesti melkein tonni. Siis tonni? Niissä on usein vieläpä haalistumaa tai jotain muuta “pientä käytön jälkeä”. Yhdet yksilöt maksoi 800€ ja turvakaaressa oli puremajäljet. Apuva. Buffaloita ei enää valmisteta, joten alan myös miettiä olemmeko itse jälleenmyynnin kanssa pulassa 3-4 vuoden päästä.

Kaikki tämä velloo edelleen ees ja taas kun menen Lapsimessuille huvikseni käymään. Vauvatalon Johannan pisteellä käyn kyselemässä vaunuista ja Foxeista lisää. Saan tosi hyvää palvelua ja ohimennen heiton että tämä yksi yksilö tässä on muuten tänään -20%. Buffaloiden hinnoittelu mielessäni lasken äkkiä että todennäköisesti saamme nämä myytyä joskus eteenpäin niin että meille jää maksettavaa vaunujen käytöstä vain muutama satanen, olettaen ettei kukaan pureskele turvakaarta (liikaa).

Rullailen Messukeskuksesta kotiin uusien vaunujen kanssa aivan pöllämystyneenä, tonnin köyhempänä. Ostin näköjään vaunut. Tunnen itseni ihan yhtä huijariksi kuin silloin kahdeksan vuotta sitten kun ensimmäistä kertaa vauvan kanssa ulkoilin. Että näinkö näitä pitää työntää, huomaako kohta kaikki että olen ihan Valeäiti?

bugaboo fox

Raskausviikko 27

Tavaroista vartaloon: olo on tälläkin viikolla edelleen aivan mielettömän hyvä. Olen melko sinut paisuvan kehoni kanssa ja tykkään siitä että vatsa alkaa tosissaan näkyä (mutta en pidä edelleenkään siitä että muut kommentoivat sitä, herkkä aihe johon ehkä palaan myöhemmin).

Erityisesti rakastan sitä että vatsa alkaa tuntua – tyyppi vetää jo ihan mielettömiä potkuja, sarjatulta ja melskettä riittää niin että iltaisin koko maha heiluu ja minä nauran kun seuraan sitä. Ei tietysti ihme, vauvahan painaa jo kilon ja maha on kuitenkin vieläkin tosi kompakti eli liikkeet näkyy ja tuntuu hirveän hyvin.

Istuminen alkaa tosin välillä käydä hankalaksi, sillä arvon neiti laittaa kyllä vastaan jos ahdistan hänet liian tiiviiseen asentoon. Kaiken kaikkiaan alan olla selkeämmin raskaana, vaikka edelleen ajattelen olevani “ihan alussa” – ja sitten huomaan yhtäkkiä olevani jo viimeisellä kolmanneksella. Se tuntuu tavallaan ihan kamalalta – joko tämä kääntyy loppua kohden?

Olo on niin hyvä ja onnellinen että jäljellä olevat viikkomäärä tuntuu ihan liian pieneltä. En halua että tämä loppuu, miten muistan tämän nyt sitten koko loppuelämäni? Viimeinen kerta ja kaikkea, en kestä.

Toisaalta kun melske vatsassa yltyy, kasvaa kiinnostus vauvaa kohtaan. Minkähänlainen hän on? Mitä on elämä kesävauvan kanssa? Mikähän sen nimeksi oikeasti tulee? Alkaa kiinnostaa tavata hänet!

Tiedän toki edessä olevan vielä vähän tuskaisempia viikkoja. Elän oikeasti jokaista päivää kiitollisena siitä että olo on hyvä ja seesteinen, arvaten sen pian muuttuvan.

Alan olla myös raskaampi ihan fyysisesti. Seuraan aina välillä vanhoja raskauden aikaisia merkintöjä ja huomaan painoni nousevan aika lailla vanhojen raskauksien mukaisesti: noin 8-10 kiloa ensimmäiset kaksi kolmannesta ja viimeisellä kolmanneksella kilo viikossa. Se on taas 20+ kiloa tulossa, vaikka syön ihan samalla tavalla kuin aina ennenkin. Kroppani tykkää kerryttää kermaa vauvaa varten (jännä että se kerryttää sitä käsiin ja jalkoihin).

Toivon että lisääntyvä elopaino tarkoittaa maidon riittävän tälläkin kierroksella enemmän kuin hyvin.

Kuvat henkilökohtaisen Facebookin kätköistä sekä Instagramin storeista.

Kaikki raskausviikot-sarjan jutut:

K o l m o n e n

”Kyllä sen kolmannen sitten vielä joskus ehtii jos siltä tuntuu. No ei siltä tunnu, oikeasti. Mutta ihan kamalaa ajatella että jos ei kohta niin ei koskaan. Ellei blogiin ilmesty joku päivä hahmo nimeltä Vahinko, tämä oli nyt tässä. Haikeaa.” Perheemme onkin jo tässä, 1.8.2017

Miten tämän nyt alottaisin. Kai on ensin pyydettävä anteeksi. Alussa siteerattu teksti on ensimmäinen ja ainoa teksti Valeäidissä koskaan, jossa en puhunut ihan totta. Tuo ”No ei siltä tunnu, oikeasti” ei ollut totta. Kyllähän siltä aika paljon tuntui.

Se muu oli totta – oikeasti mietimme juuri silloin kuumeisesti pitäisikö juuri nyt. Käytin tekstiä omien ajatusteni ponnahduslautana mutta en uskaltanut olla ihan avoin.

Meni melkein vuosi, pohdinta oli pitkä ja päätös iso. Talo rakentui ja elämä oli täyttä. Yhtäkkiä seuraavana kesänä talo oli valmis, elämä kevyttä ja jokin minussa huusi ”nyt” sysäten kerralla kaikki pelot, pohteet ja entässittenjos:t pois. Päätimme sittenkin uskaltaa toivoa ja suureksi onneksemme se toive on nyt toteutunut, pienen hakemisen jälkeen.

Meille tulee ihan oikeasti kolmas lapsi.

Tuo lause liikuttaa mua edelleen kauheasti, vaikka olen jo pari kuukautta saanut totutella ajatukseen. En oikein vieläkään osaa sanoa ääneen olen raskaana, mutta toisaalta jään kesäkuussa äitiyslomalle sujuu jo näpsäkästi. Ehkä tämä muuttuu vielä enemmän todeksi kun se maha jostain taas pompahtaa, vasta monen viikon päästä jos entiset merkit pitävät paikkansa.

Blogiin ei missään nimessä ilmesty Vahinko, vaan kaivattu, pohdittu, vakaasti päätetty ja vähän yritettykin Kolmonen (jos kuitenkin myös Viimeinen).

Nyt jo rakas, ihana Kolmonen, joka tulee perheeseemme heinäkuussa (jos kaikki menee vieläkin hyvin, jos kaikki menee vieläkin hyvin, jos kaikki menee vieläkin hyvin, jos kaikki menee vieläkin hyvin…) ja jonka jo tunnen vatsassani, vaikka kukaan muu ei häntä näe, tunne tai aisti.

Olen raskaana. Minä. Olen. Taas. Raskaana. Seitsemän vuoden tauon jälkeen. Hui! Jes! Olemme kaikki onnesta soikeina, toivottavasti tekin!

Tästä se taas lähtee – hullun ihana, kamala, pyörryttävä (ja vähän oksettavakin tällä kertaa) vauvaelämä. Sotkua, unikoulua, rintaraivareita ja pieniä sormia hiusteni ympärillä, tuhiseva poski kaulaa vasten. Kääk kun en malta odottaa.

Tervetuloa rakas.

 4.11.2018

Yksinäinen sininen viiva alkaa ilmestyä heti, vasta sen perään toinen, kontrolliviiva. Miinus piirtyy ennen kuin testi ehtii edes tajuta testaavansa jotain, niin vahvoja on negatiiviset kun näitä tekee liian aikaisin. Idiootti, oliko pakko taas tehdä tämä ensimmäinen näin aikaisin. Tietenkään en ole ja tietenkin nyt silti jo toiveikkaana ajattelen että se johtuukin vain siitä että tein testin liian aikaisin. Ehkä huomenna sitten?

Alan heittää kamoja roskiin, taas. Sinne menee kaikki muovit ja pahvit ja alumiinit sekaisin, en voi lajitella näitä uteliaiden silmien alla keittiössä. Sinne ne nyt..

Hetkinen?

“Tulehan haukansilminesi katsomaan”, huikkaan Insinöörille. Jos hänkin näkee siinä sittenkin vielä kolmannen, risteävän viivan. Niin sitten.

“No onhan tossa huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin, jotain häivähdystä”

Häivähdys epäuskoa ainakin. Nytkö? Kaikki viimeisen viiden kuukauden ajatukset päälle kerralla. Vielä pitää odottaa ainakin ne neljä päivää ja sitten voisi ehkä vielä kerran tehdä tämän. Jos siinäkin näkyy sinisiä viivoja oikea määrä on pakko uskoa.

Olen raskaana.

Perheemme onkin jo tässä

Kerron nyt ihan rehellisesti yhden asian. Olen aina ajattelut, että me saamme kolme lasta. Niin myös Insinööri. Ylläri sinänsä että kolmen lapsen perheessä kasvaneet haluaisivat itselleenkin kolmen lapsen perheen.

Pienellä ikäerolla saapuneiden kahden ensimmäisen rakkaan aikana kävi kuitenkin ns. perinteiset. Univelka vei hulluksi, työelämään oli kova ikävä ja parisuhde kärvisteli nenäfridan, selkäkivun ja maitoallergioiden välissä. Siinä meni kolme, neljä vuotta onnellisessa kaaoksessa niin että hujahti.

Aikaa kului, kaikki helpottui.

Melkein seitsemänvuotias ja viispuolikas elävät jo monella tavalla kuin aikuiset. Ne nukkuvat, kävelevät, syövät kun on nälkä, niistävät itse räkänsä ja kertovat jos meinaa tulla laatta. Ovat varsin kelpo seuraa eikä asioiden tekeminen kahden lapsen kanssa ole enää mikään juttu.

Päivää ei enää tarvitse suunnitella kenenkään päiväunien ympärille (korkeintaan omien), lapset voivat olla hetkittäin jopa yksin kotona ja hoitoon ne saa hyvin helposti, jopa tuntemattomalle hoitajalle. Auton turvaistuimia ja keittiön juniorituoleja lukuunottamatta taloudestamme ei löydy enää juuri mitään lapsituotteitakaan.

Olemme taas Insinöörin kanssa puheväleissä.

Kaikki on siis ihanaa.

Sitten havahduin muistamaan, että meillähän piti olla kolme lasta. Se vain olisi  kai pitänyt jo tehdä pari vuotta sitten, ennen kuin arki liikaa helpotti. Sillä mitä helpommaksi elämä muuttuu sitä vähemmän sen hajottaminen taas vaikeaksi kiinnostaa. Alan ymmärtää, että meiltä ei oikein löydy enää valmiutta vauvaan.

On vain vaikea karistaa sitä ajatusta, tunnetta, että meitä pitäisi olla viisi. Samalla ajatuskin vauvasta saa aikaan kymmenien eri ”sitäpaitsi..” -selitysten vyörymisen kielen päälle:

Kolmas lapsi syntyisi jo ihan hirmuisella ikäerolla vanhempiin sisaruksiinsa. Meillä ei riitä rahat. Meillä ei riitä ehkä huoneetkaan. Selkäni ei mitenkään kestäisi taaperon nostelua, pääni ei mitenkään kestäisi vauva-aikaa. Sitä paitsi, mitä jos jokin menisi vikaan. Mitä jos niitä tulisi useampi? Mitä jos häntä ei tulisi ollenkaan?

Kuinka kävisi parisuhteelle, entä miten isompien lasten kanssa enää ehtisi olla? Kuinka kasvatetaan samaan aikaan kahta esiteiniä ja yhtä eskariuhmaista? Ilman terapiaa? Raskaanakin pitäisi olla, ja synnyttää! Ja sitten taas mahtua johonkin vaatteisiin, ne hormonitkin ai saakeli.

Yhtäkkiä huomaan että ikkuna kolmannelle taisi mennä kaiken tämän kaaoksen keskellä hiljaa hissukseen kiinni. Ei sanonut mitään sulkeutuessaan, hiipi vain hiljaa bileistä kotiin.

On uskottava, että perheestämme tulikin 2 + 2 kokonaisuus. Se onkin juuri sellaisena aivan todella hieno kokonaisuus, enemmän kuin olisi koskaan voinut toivoa tai kuvitella!

Mutta kun kukaan ei kertonut tätä mulle silloin kun Kakkonen oli vauva. Mulla oli aina takaraivossa “ehkä vielä joskus”, enkä tehnyt luopumiseen liittyvää surutyötä. Bloginimiäkin oli mietittynä: Kolmonen. Tai Viimeinen. Olisipa joku sanonut mulle että tämä Kakkonenkin saattaa olla se Viimeinen pieni.

Eikä kukaan varoittanut, että 35. synttäreiden lähestyessä sitä saattaa alkaa laskea vuosia, joita on vielä jäljellä. Yhtäkkiä varma päätös kahdesta lapsesta tuntuu vaikealta. Apua, kohta kaikki mahdollisuudet muuttaa mielensä ovat ohi!

En ole oikein hyvä sulkemaan mitään valintoja pois, haluan aina pitää jonkin takaoven auki. Sitä kai olen tässä jo monta monta vuotta tehnytkin. Että kyllä sen kolmannen sitten vielä joskus ehtii jos siltä tuntuu.

No ei siltä tunnu, oikeasti. Mutta ihan kamalaa ajatella että jos ei kohta niin ei koskaan. Ellei blogiin ilmesty joku päivä hahmo nimeltä Vahinko, tämä oli nyt tässä. Haikeaa.

Onko muilla vastaavaa tuskaa menossa pään sisällä? Miten te ratkaisette tämän? Hetkinen. Onko tämä se hetki elämässä jolloin ihmiset erehtyvät hankkimaan…koiran? Apua.

PS. melkein samat pohteet löytyi Puutalobabyn puolelta, sielläkin se lopullinen kello jo tikittää kovasti korvaan!