Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

K o l m o n e n

”Kyllä sen kolmannen sitten vielä joskus ehtii jos siltä tuntuu. No ei siltä tunnu, oikeasti. Mutta ihan kamalaa ajatella että jos ei kohta niin ei koskaan. Ellei blogiin ilmesty joku päivä hahmo nimeltä Vahinko, tämä oli nyt tässä. Haikeaa.” Perheemme onkin jo tässä, 1.8.2017

Miten tämän nyt alottaisin. Kai on ensin pyydettävä anteeksi. Alussa siteerattu teksti on ensimmäinen ja ainoa teksti Valeäidissä koskaan, jossa en puhunut ihan totta. Tuo ”No ei siltä tunnu, oikeasti” ei ollut totta. Kyllähän siltä aika paljon tuntui.

Se muu oli totta – oikeasti mietimme juuri silloin kuumeisesti pitäisikö juuri nyt. Käytin tekstiä omien ajatusteni ponnahduslautana mutta en uskaltanut olla ihan avoin.

Meni melkein vuosi, pohdinta oli pitkä ja päätös iso. Talo rakentui ja elämä oli täyttä. Yhtäkkiä seuraavana kesänä talo oli valmis, elämä kevyttä ja jokin minussa huusi ”nyt” sysäten kerralla kaikki pelot, pohteet ja entässittenjos:t pois. Päätimme sittenkin uskaltaa toivoa ja suureksi onneksemme se toive on nyt toteutunut, pienen hakemisen jälkeen.

Meille tulee ihan oikeasti kolmas lapsi.

Tuo lause liikuttaa mua edelleen kauheasti, vaikka olen jo pari kuukautta saanut totutella ajatukseen. En oikein vieläkään osaa sanoa ääneen olen raskaana, mutta toisaalta jään kesäkuussa äitiyslomalle sujuu jo näpsäkästi. Ehkä tämä muuttuu vielä enemmän todeksi kun se maha jostain taas pompahtaa, vasta monen viikon päästä jos entiset merkit pitävät paikkansa.

Blogiin ei missään nimessä ilmesty Vahinko, vaan kaivattu, pohdittu, vakaasti päätetty ja vähän yritettykin Kolmonen (jos kuitenkin myös Viimeinen).

Nyt jo rakas, ihana Kolmonen, joka tulee perheeseemme heinäkuussa (jos kaikki menee vieläkin hyvin, jos kaikki menee vieläkin hyvin, jos kaikki menee vieläkin hyvin, jos kaikki menee vieläkin hyvin…) ja jonka jo tunnen vatsassani, vaikka kukaan muu ei häntä näe, tunne tai aisti.

Olen raskaana. Minä. Olen. Taas. Raskaana. Seitsemän vuoden tauon jälkeen. Hui! Jes! Olemme kaikki onnesta soikeina, toivottavasti tekin!

Tästä se taas lähtee – hullun ihana, kamala, pyörryttävä (ja vähän oksettavakin tällä kertaa) vauvaelämä. Sotkua, unikoulua, rintaraivareita ja pieniä sormia hiusteni ympärillä, tuhiseva poski kaulaa vasten. Kääk kun en malta odottaa.

Tervetuloa rakas.

 4.11.2018

Yksinäinen sininen viiva alkaa ilmestyä heti, vasta sen perään toinen, kontrolliviiva. Miinus piirtyy ennen kuin testi ehtii edes tajuta testaavansa jotain, niin vahvoja on negatiiviset kun näitä tekee liian aikaisin. Idiootti, oliko pakko taas tehdä tämä ensimmäinen näin aikaisin. Tietenkään en ole ja tietenkin nyt silti jo toiveikkaana ajattelen että se johtuukin vain siitä että tein testin liian aikaisin. Ehkä huomenna sitten?

Alan heittää kamoja roskiin, taas. Sinne menee kaikki muovit ja pahvit ja alumiinit sekaisin, en voi lajitella näitä uteliaiden silmien alla keittiössä. Sinne ne nyt..

Hetkinen?

“Tulehan haukansilminesi katsomaan”, huikkaan Insinöörille. Jos hänkin näkee siinä sittenkin vielä kolmannen, risteävän viivan. Niin sitten.

“No onhan tossa huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin, jotain häivähdystä”

Häivähdys epäuskoa ainakin. Nytkö? Kaikki viimeisen viiden kuukauden ajatukset päälle kerralla. Vielä pitää odottaa ainakin ne neljä päivää ja sitten voisi ehkä vielä kerran tehdä tämän. Jos siinäkin näkyy sinisiä viivoja oikea määrä on pakko uskoa.

Olen raskaana.

Perheemme onkin jo tässä

Kerron nyt ihan rehellisesti yhden asian. Olen aina ajattelut, että me saamme kolme lasta. Niin myös Insinööri. Ylläri sinänsä että kolmen lapsen perheessä kasvaneet haluaisivat itselleenkin kolmen lapsen perheen.

Pienellä ikäerolla saapuneiden kahden ensimmäisen rakkaan aikana kävi kuitenkin ns. perinteiset. Univelka vei hulluksi, työelämään oli kova ikävä ja parisuhde kärvisteli nenäfridan, selkäkivun ja maitoallergioiden välissä. Siinä meni kolme, neljä vuotta onnellisessa kaaoksessa niin että hujahti.

Aikaa kului, kaikki helpottui.

Melkein seitsemänvuotias ja viispuolikas elävät jo monella tavalla kuin aikuiset. Ne nukkuvat, kävelevät, syövät kun on nälkä, niistävät itse räkänsä ja kertovat jos meinaa tulla laatta. Ovat varsin kelpo seuraa eikä asioiden tekeminen kahden lapsen kanssa ole enää mikään juttu.

Päivää ei enää tarvitse suunnitella kenenkään päiväunien ympärille (korkeintaan omien), lapset voivat olla hetkittäin jopa yksin kotona ja hoitoon ne saa hyvin helposti, jopa tuntemattomalle hoitajalle. Auton turvaistuimia ja keittiön juniorituoleja lukuunottamatta taloudestamme ei löydy enää juuri mitään lapsituotteitakaan.

Olemme taas Insinöörin kanssa puheväleissä.

Kaikki on siis ihanaa.

Sitten havahduin muistamaan, että meillähän piti olla kolme lasta. Se vain olisi  kai pitänyt jo tehdä pari vuotta sitten, ennen kuin arki liikaa helpotti. Sillä mitä helpommaksi elämä muuttuu sitä vähemmän sen hajottaminen taas vaikeaksi kiinnostaa. Alan ymmärtää, että meiltä ei oikein löydy enää valmiutta vauvaan.

On vain vaikea karistaa sitä ajatusta, tunnetta, että meitä pitäisi olla viisi. Samalla ajatuskin vauvasta saa aikaan kymmenien eri ”sitäpaitsi..” -selitysten vyörymisen kielen päälle:

Kolmas lapsi syntyisi jo ihan hirmuisella ikäerolla vanhempiin sisaruksiinsa. Meillä ei riitä rahat. Meillä ei riitä ehkä huoneetkaan. Selkäni ei mitenkään kestäisi taaperon nostelua, pääni ei mitenkään kestäisi vauva-aikaa. Sitä paitsi, mitä jos jokin menisi vikaan. Mitä jos niitä tulisi useampi? Mitä jos häntä ei tulisi ollenkaan?

Kuinka kävisi parisuhteelle, entä miten isompien lasten kanssa enää ehtisi olla? Kuinka kasvatetaan samaan aikaan kahta esiteiniä ja yhtä eskariuhmaista? Ilman terapiaa? Raskaanakin pitäisi olla, ja synnyttää! Ja sitten taas mahtua johonkin vaatteisiin, ne hormonitkin ai saakeli.

Yhtäkkiä huomaan että ikkuna kolmannelle taisi mennä kaiken tämän kaaoksen keskellä hiljaa hissukseen kiinni. Ei sanonut mitään sulkeutuessaan, hiipi vain hiljaa bileistä kotiin.

On uskottava, että perheestämme tulikin 2 + 2 kokonaisuus. Se onkin juuri sellaisena aivan todella hieno kokonaisuus, enemmän kuin olisi koskaan voinut toivoa tai kuvitella!

Mutta kun kukaan ei kertonut tätä mulle silloin kun Kakkonen oli vauva. Mulla oli aina takaraivossa “ehkä vielä joskus”, enkä tehnyt luopumiseen liittyvää surutyötä. Bloginimiäkin oli mietittynä: Kolmonen. Tai Viimeinen. Olisipa joku sanonut mulle että tämä Kakkonenkin saattaa olla se Viimeinen pieni.

Eikä kukaan varoittanut, että 35. synttäreiden lähestyessä sitä saattaa alkaa laskea vuosia, joita on vielä jäljellä. Yhtäkkiä varma päätös kahdesta lapsesta tuntuu vaikealta. Apua, kohta kaikki mahdollisuudet muuttaa mielensä ovat ohi!

En ole oikein hyvä sulkemaan mitään valintoja pois, haluan aina pitää jonkin takaoven auki. Sitä kai olen tässä jo monta monta vuotta tehnytkin. Että kyllä sen kolmannen sitten vielä joskus ehtii jos siltä tuntuu.

No ei siltä tunnu, oikeasti. Mutta ihan kamalaa ajatella että jos ei kohta niin ei koskaan. Ellei blogiin ilmesty joku päivä hahmo nimeltä Vahinko, tämä oli nyt tässä. Haikeaa.

Onko muilla vastaavaa tuskaa menossa pään sisällä? Miten te ratkaisette tämän? Hetkinen. Onko tämä se hetki elämässä jolloin ihmiset erehtyvät hankkimaan…koiran? Apua.

PS. melkein samat pohteet löytyi Puutalobabyn puolelta, sielläkin se lopullinen kello jo tikittää kovasti korvaan!

Meillä ei vielä kakata pottaan

0 Permalink

Kaksi äitiaiheista asiaa. Ensinnäkin, kuten blogin kuvituskuvasta ehkä näkee, Ykkönen ei ihan vielä ole ymmärtänyt potan oikeaa funktiota. Tai riippuu siitä, miten asiaa katsoo, kyllähän noi Brion palikat sinne hirveen kivasti sopii ja kolahti vielä kivasti mennessään. Potalle opettelu on taas varmaankin sellainen asia, jota joku Vähän Parempi Äiti olis hoitanut suuremmalla innolla. En tai emme vaan ole jaksaneet asiaa sen suuremmin vielä ajaa kun talouteen on kohta tulossa yksi vaippalinjaston rajusti ruuhkauttava kone. Siinä touhussa ei yksi toinen vaippailija paljon haittaa. Sitäpaitsi oletan että kesken imetyksen sohvalta on helpompi huudella ”joo vaihdetaan se sun vaippa kohta” kuin ”ei ei ei ei pliis siinä matolla, oota mä tuun just auttaa…”

Ja siitä aasinsillalla toiseen asiaan: oikeasti varmaan sanoisin ”äiti tulee just auttaa”. Kaverin FB statuksessa oli mielenkiintoinen keskustelu aiheeseen liittyen. Tämä lapseton kaverini ihmetteli miksi vanhemmat puhuu lapsilleen niinkin dorkasti että kokoajan toistelevat sitä ”äitiä”. Siihen tuli monta sivistynyttä ja hirveän fiksua vastausta liittyen evoluutioon ja puheen kehitykseen ja ties mihin. Oma inputini tähän oli suunnilleen ”no jotenkin se vaan tulee usein suusta ulos”. Tajusin että etenkin julkisella paikalla on jotenkin vähemmän tylyn kuuloista sanoa ”äiti ei nyt ihan saanut selvää” kuin ”mä en yhtään tajua mitä sä haluat”.

Joten tunnustan käyttäväni tätä itseäni äidiksi identifioimista lapsen suuntaan melko paljon. Kaipa mä toivon että Ykkönen oppisi että mä olen sen äiti, vaikka itse aina välillä olen siitä edelleen melko hämmästynyt. Eipä tarvii sitten neuvolassa hävetä kun täti kysyy ”missä äiti on”, eikä lapsella olisi hajuakaan mikä se sellainen hahmo on. Tällä hetkellä itseasiassa aika moni asia (tutti, nokkamuki, herkut, you name it) on ”äittiiii”, koska sillä saa kätevästi vaadittua juttuja itselleen. Ei siis ihan ole mennyt putkeen sekään.

Hyväksytään siis äidittely. Vaikeampi pala on Me-tauti. Tähänkin saatan itse joskus lipsahtaa, mutta ainakin toistaiseksi värähdän edelleen pienesti sisäisesti inhosta jos satun sen vahingossa tekemään. En nimittäin tajua, miksi lapsen toimittamat asiat lausutaan me-muodossa: ”meillä kyllä jo kakataan pottaan”. Ihanko tosi, koko perhekö?

Sovitaanko mieluummin että puhutaan sitten vaikka sen lapsen nimellä, jos esim. ”toi” tuntuu liian tylyltä. Tai sovitaan vaikka samantien ettei puhuta enää siitä kuka kakkaa mihinkin, ei se enää niin mielenkiintoista ole (toisin kuin alussa kun toisten moottori kävi kerran seitsemässä päivässä ja toisten seitsemän kertaa päivässä, SE oli mielenkiintoista!)

0 Permalink