Ei oireen oiretta
4+5 teen uuden raskaustestin kun en oikein usko tätä vieläkään. Oireita on niin vähän. Plussaviiva alkaa piirtyä tikkuun ennen mitään muita viivoja.
Oirelista on lyhyt. Kaikki vähäinenkin paha olo joka testiä edelsi, on poissa. Vatsa on kyllä etenkin iltaisin niin turvonnut että voisi olla jo puolivälin paikkeilta mahakuvia ottamassa.
Joka päivä klo 14 alkaa väsyttää, illalla on ehkä joskus vähän paha olo ja nälkä mutta aamuisin olen unohtanut koko asian.
Ajatukset ovat ihan hulluja ja ristiriitaisia. Saatan miettiä samassa hetkessä sekä sitä että tällä kertaa otatan vihdoin sellaisia raskausajan kuvia että sitä että kaikki on kuitenkin jo mennyt pieleen. Urheilen melkein päivittäin (nyt kun vielä voi) ja mietin hengästyessäni lähes yhtäaikaisesti sitä kuinka nyt menetän tämän elämän parhaan fyysisen kunnon että sitä miten hienoa on ottaa raskaus vastaan kun pohjakunto on niin loistava.
Vähintään kerran päivässä mietin oltiinko me ihan hulluja ja heti sen perään voi jee miten onnellinen olen että tähän nyt sitten päästiin.
Raskauden prosessiin kuuluu väistämättä se että aivot ajelehtivat kaikkiin mahdollisiin ajatuksiin vaikeista ongelmista lasten kotoa muuttoon (olen silloin ehkä 60), auton vaihtoon ja ventovieraiden ajatuksiin aiheista. Peräpukamat, vauvan potkut, rakenneultrat, SF-mitat, ensi-imetys ja pienten vaatteiden inventaario on nekin jo käyty päässäni läpi ennen kuin olen edes varhaisultraa varannut.
Ärsyynnyn vieraan vauvan itkusta hetkeksi, melkein itken liikutuksesta toisena. Tuijotan peilistä kahta ainoaa varmaa merkkiä raskaudesta (toinen on kulmakarvassa kipeästi jo revittynä ja puristettuna, toinen valmistelee huippuaan leuassa) ja mietin että olenko oikeasti.
Välillä mietin aivan tosissani että mitä ihmettä me ollaan oikein menty tekemään ja aina kun nämä ajatukset valtaa mieleni, sanoo eräs ystäväni rauhallisesti “se kuuluu prosessiin”.
Se on kyllä niin totta ja mietin että tämä on syytä sanoa ääneen – vauva voi olla niin kovin toivottu, harkittu ja jopa lääketieteen avulla odotettu ja silti odottaja voi miettiä kauhuissaan että apua nyt tässä todella ollaan. Suuri myllerrys kuuluu asiaan, oli kyseessä ensimmäinen tai kymmenes raskaus.
Ajatus rauhoittaa mieltäni.
Iltaisin sivelen vatsaani, joka on taas aivan uskomattoman turvonnut. Se ottaa heti paikkansa, kuin sanoakseen että tässä ollaan taas. Tiedän että se menee vielä pois ja tilalle tulee The Maha, oikea, tukeva vauvamaha. Sivelen turvonnutta mönttiä silti yhtä lailla onnellisena – me kaikki sivelemme.
Kerromme lapsille
Kerromme isoille tällä kertaa melkein heti, yhtenä iltana vain päätimme. Minä olisin oikeastaan halunnut kertoa jo siitä että olemme päättäneet vauvan saada tulla jos hän haluaa. Nyt kun hän on tulossa, emme keksi mitään syytä miksi emme kertoisi. Kaikkea voi tietysti vielä käydä, ja se pitää silloin joka tapauksessa selvittää. Ajattelen että minun on helpompi murehtia jotain mahdollisesti lasten rinnalla kuin salailla heiltä onnea.
Kerromme myöhään eräänä iltana, kun Kolmonen jo nukkuu. Kerromme että meillä on yllätys eikä se ole mikään tavara tai herkku, vaan mustapippurin kokoinen ihmisen alku vatsassani. He ovat taas ihania uutisen kuultuaan. En tule unohtamaan sitä hymyä ja halausta jotka heiltä kummaltakin sain.
Noin aidon onnellisia ei ole kukaan muu kuin pienen ihmeen vanhemmat – ja sen sisarukset. Mietimme yhdessä kaikkea hassua ja ihanaa, nauramme, kikatamme ja laskemme viikkoja, kuukausia, päiviä.
Lapset sanovat oikeastaan itse ennen kuin ehdimme mitään sanoa että joo me tiedetään että on tosi aikaista, toivotaan vain parasta! Kyllä varmaankin kaikki menee hyvin!
Maailman parasta jakaa tämä taas nelisteen. Maailman parasta että meille on ehkä tulossa vielä neljäs.
Lue myös:
Raskausviikot 3-4 eli kun saan tietää olevani raskaana
Pitäisikö yrittää vielä yhtä lasta? Kuinka Neloseen päädyttiin