Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Raskausviikko 13: Ultra. Se tärkeä ultra.

Raskausviikko 13

12+1, perjantai. Iltapäivässä tunnin tauko kahden palaverin välissä. Juoksen kiireessä, myöhässä ultraan halki kaupungin. Insinööri on jo siellä, minä hikoilen jälkihikeä ja yritän rauhoittua. Odotushuoneessa on kauheasti ihmisiä, ja paljon lapsia. Joku katsoo minua nopeasti ja sitten äkkiä uudestaan pidempään.

Joku Valeäidin lukija ehkä? Alkaako tästä kauheat huhut, kertooko hän kaikille kuinka vihaisen näköinen olin? Entä jos kaikki onkin vialla ja nyt joudun selittämään sen kaikille?

Meidän vuoro tulee nopeasti, pääsen pakoon omia ajatuksiani. Menen makaamaan pedille loskaiset kengät jalassani. “Vedä housut ihan vain sinne pepun alle alas”. Kiskon äitisyhousut vaivalloisesti ja kompuroiden alemmas ja häpeän että olen pukeutunut jo äitiyshousuihin vaikka ei oikeastaan tarvitsisi – tämän pehmeän löllykän saisi kyllä tungettua vielä vaikka minne, mutta se olisi epämukavaa. Nämä housut ovat kyllä muutenkin epämukavat, käyn aamuisin viisi kertaa pissalla koska ne painavat väärään kohtaan.

En uskalla edes hengittää kun tuttu geeli ja antura tulevat vatsalle. Ruudulle ilmestyy hahmo. Se on ihan paikallaan.

Mä niin tiesin ajattelen suu yhtenä viivana. Pelokas ajatukseni ammutaan heti alas. “Siellä näkyy hieno vahva syke heti, taitaa olla päiväunet menossa”.

Vaan ei kauaa. Tyyppi herää ja alkaa pomppia. Kuin yrittäisi päästä trampalta ylös ilman käsiä. Seulontaa suoritetaan vieressäni hiljaa. Muistelen, ettei ultraaja suostu välttämättä tässä kohtaa edes puhumaan. He tarkistavat ensin kaiken ja sitten vasta avaavat sanaisen arkkunsa kun tietävät asioiden olevan ok.

Mutta nyt me kuulemme kuitenkin aika pian että täällä on hieno sydän, keuhkot, aivot, selkäranka ja tuolla näkyy hienot jalat. Helpotun vähän. Sitten näen että kuva pysäytetään ja hiiren kursori tekee viivaa mitatakseen niskan turvotusta.

Lopetan hengittämisen kun keltainen viiva piirtyy poimun läpi.Yhden suhde kahteensataanviiteenkymmenneen, sun iällä, kaikuu korvissani. Näen ruudulle tulevan 0,9mm ja hengitän ulos. Se on ainakin vähän, eikö?

Kyllä, ihan hyvä on.

Nyt voisi rentoutua ja vaikka keskittyä nauttimaan näkymästä. Tuolla on meidän kolmas lapsemme! Heiluttaa kättä, pomppii ja nyökyttelee. Hänellä on varpaat, selkäranka ja hienot kasvot. Tekisi mieli sanoa että näyttää siskoltaan mutta ei kai sitä sentään voi tietää (vaikka nenä ja otsa onkin aivan meidän). Tajuan pyytää Insinööriä kuvaamaan hetken videota, sillä en itse ole ehtinyt tähän rumbaan vielä yhtään mukaan.

En voi liikuttua tai nauraa tyypin menolle, koska se heittää anturan ja kuvan aina oudoksi. Hymyilen tyhmänä ja katson paikallani.

Meille ei vieläkään anneta aihetta olla huoleti, sillä “toivottaisin hyvää odotusta mutta katsotaan se seulan yhteistulos ensin, se tulee kotiin 1-2 viikon sisällä”. Aargh. Vaikka tiedän ettei mikään ole varmaa, haluaisin hetkeksi tilastojen tuoman levollisuuden, ajatuksen siitä että kaikki voikin vastoin omia odotuksiani olla ihan hyvin.

En jaksa tätä jatkuvaa odottamista, tätä epävarmuutta jonka jo tiedän leimaavan seuraavia vuosia muutenkin. Jotain voi aina sattua, mikään ei ole taattua. Olen ollut liian lähellä liian surullisia tarinoita viime vuosina enkä voi muutenkaan uskoa että meillä voisi olla näin hyvä tuuri. Nämä varovaiset kommentit eivät helpota.

Tietäisinpä jo tässä kohtaa, että alle kaksi tuntia ultran jälkeen tietojärjestelmä printtaa jo ulos kirjeen, jossa todetaan ”Tulos on normaali eikä lisääntynyttä [Downin syndrooma] riskiä ole todettu”. Saan kirjeen käsiini vasta seuraavan viikon torstaina.

Sitä ennen katson videota monta kertaa päivässä. Siinä sinä olet, moikka vain. Olet jo aika ihana.

(Kunpa kaikki jatkuisi näin hyvin.)

Lue myös: 

JAA
11 Comments
  • Elisaini
    helmikuu 2, 2019

    Onnellista odotusta, jännittävää se on aina 🙂 Taidat mennä melko samalla kalenteriviikko/rv kuin itse menin vuosi sitten, tarkkaan harkitun kakkosen kanssa (ja tähän jäädään, vauvavuosi tuntuu ihanalta, mutta haikealta vaikka tämä on se meille sopiva lapsiluku). Ihanaa kun te rohkenitte vielä kolmanteen!

    • Valeäiti
      helmikuu 2, 2019

      Jännä ajatella että vuoden päästä Mä olen sit tossa tilanteessa 🙂 välillä pitää oikein pysähtyä miettimään et hitto täältä tulee vauva 😂

  • Kaisa
    helmikuu 2, 2019

    Mielestäni ultraajan kommentti “toivottaisin hyvää odotusta mutta katsotaan se seulan yhteistulos ensin…” on tosi ajattelematon. Miksi pitäisi murehtia asiaa, johon itse ei voi vaikuttaa. Joskus toivoisi että varsinkin terveydenhoitoalalla työskentelevät osaisivat olla empaattisempia.

    Kun itse olin raskaana, moni onnitteli ja sitten heti perään sanoivat, että ei vissiin kuulu raskaana olevaa onnitella. Ihmettelin itsekseni että miksi ei muka saisi onnitella. Jotain taikauskoisuutta vai..?

    Toivon sinulle ihanaa odotusta ja yritä olla murehtimatta vaikka tiedän että se on joskus vaikeaa. ❤️

    • Valeäiti
      helmikuu 2, 2019

      Niin, ne kai ei halua harteilleen sitä että antavat ymmärtää kaiken olevan jees ja sitten tuleekin jotain. Tavallaan ymmärrän. Mutta on se vähän ärsyttävää tietysti 🙂 täällä on nyt kaikki tosi hyvin kun maha kasvaa ja potkut tuntuu! ❤️

      • Kaisa
        helmikuu 3, 2019

        Niin kai se on. Voi että, pikku potkut ❤️

    • pilami
      helmikuu 3, 2019

      Miksi odotus ei voisi olla hyvä vaikka lapsella olisikin joku vamma? Mä olen aika häkeltynyt noista sun saamista kommenteista ultrissa. Ei mulle aikanaan maalattu piruja seinille missään kohdassa terveydenhoitajien tai lääkärien toimesta. Mä todellakin toivon että sulle on käynyt vain huono tuuri eikä tuo kuvasta yleisemmin sitä mitä raskaana oleville kommentoidaan. Tuon olisi voinut esim. sanoa: ”Kaikki näyttää hyvältä ultrauksen perusteella ja ne lopulliset tulokset tulevat sitten kirjeellä kotiin. Oikein hyvää raskautta sinulle.” Tjsp.

      • Valeäiti
        helmikuu 3, 2019

        Mä luulen että mulla on vain ollut huono tuuri. Juuri kuulin toisella menneen niin että kätilö katsoi verikokeen tulokset sielä ultrassa ja osasi siitä suoraan tehdä johtopäätökset että hyvältä näyttää kaikki. Ja tietysti, odotus voi olla hyvä vaikka kromosomit poikkeaisivat normista. Samoin tulokset voi olla vaikka kuinka hyvät ja ongelmia silti ilmetä synnytyksessä. Suomessa ollaan kyllä aika paniikissa näistä asioista.

  • Yksis
    helmikuu 4, 2019

    Mä jotenkin niin elän mukana tässä sun raskaudessa… jännitin sun ultraa ja odottelin kuulumisia. Ihanaa että kaikki etenee hyvin ja olet taas päässyt yhden etapin yli.

    Edelliselle… Raskaus voi jatkua hyvin vaikka lapsi olisi vammainen tai sitten ei. Itse olen kohdannut ultrassa sen liian pitkän hiljaisuuden ja joutunut sen jälkeen elämäni kipeimmän päätöksen eteen. Kun seuraavassa raskaudessa sain eteeni todennäköisyyden 1:250:een kuulosti se omissa korvissa kuolemantuomiolta kun edellisellä kerralla 1:4000 oli johtanut lapsen menettämiseen.

    Onnea raskautesi jokaiselle päivälle… Vauvalehden ketjujen mukaan virtuaalihaleja lähetellen.

  • Tipitii
    helmikuu 5, 2019

    Täällä tullaan perässä raskauden kanssa, viikkoja 8 ja risat. Eikä siinä vielä kaikki, heitä on kaksi! <3

    Hirveästi ei ole onnitteluja tullut, porukka lähinnä kauhistelee. Jokaiselle kauhistelijalle kiitos; minäkin pelkään miten tässä käy.

    Positiivisimmat kommentit on itseasiassa tulleet hoitohenkilökunnalta. Näillä mun riskeillä, iällä ja kaikella muulla saadaan aikaan sellainen kävelevä katastrofi, että arvostan niitä vähiäkin tsemppejä <3

    Uskon silti, että ollaan hyvissä käsissä, me odottajat. Oli siellä kohdussa sitten 1 tai vaikka 3 tyyppiä kasvamassa 😀

    (eilen viimeksi sain katsella heitä ultrassa ja tuntuu se vaan hassulta nähdä kaksin kappalein pikkuisia….)

    Tsemppiä <3

  • Yksis
    helmikuu 6, 2019

    Tipitii. Ihan valtavasti onnea! Meidän kaksikko on pian yhdeksän. Edelleen tulee näitä typeriä kommentteja siitä miten ei itse olis ikinä pystynyt tai että meillä on varmaan ihan hirveen raskasta ja kauheeta vilskettä… Tosiasiassa ekat kaksi vuotta oli rankkoja koska jokaisen asian minkä teet kahdesti, syötät, kylvetät, nukutat, vaihdat vaipan, mutta nykyäänhän voimakaksikko on parhaat kaverukset ja päästään ihan saletisti paljon helpommalla kuin moni muu. Suurimmat haasteet eivät meidän perheeseen ole tulleet monikoista vaan esikoisen autismista. Tervetuloa siis meidän monikkovanhempien joukkoon 🙂

    tahdonasiat.blogspot.com

  • R.
    helmikuu 6, 2019

    Hienoa että kaikki tutkimuksissa oli hyvin! Jotenkin kuulostaa rankalta tuo, että lähdetään kotiin odottelemaan kirjettä. Täällä Tampereella verikokeissa käydään tarkasti ennen nt-ultraa, niin että vastaanotolla on kaikki tulokset tiedossa. Kätilön kanssa käydään kaikki läpi ja saa rauhassa kysellä jne. Lopuksi varataan rakenneultran aika. Tietääkseni jos jotakin lisätutkimuksia vaativaa olisi, tuolla nt-käynnillä jo tulisi lääkärikin juttelemaan ja tehtäisiin ajanvaraukset jatkoon. Toisaalta täällä on sitten tiukasti kielletty kaikki oma kuvaaminen tutkimuskäynnillä ja mukana saa olla vain yksi tukihenkilö, eikä varsinkaan lapsia. Muutaman tulostetun ultrakuvan saa mukaan.

    Ihanaa odotuksen jatkoa! Näin tuoreena äitinä olen vasta blogisi löytänyt ja sitä kahlaillut pitkinä iltoina läpi.