Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Tältä kirjoittaminen minusta tuntuu

Ottaen huomioon etten tiennyt vielä seitsemän vuotta sitten osaavani kirjoittaa, olen uskomattoman riippuvainen kirjoittamisesta. Rakastan kirjoittamista ja kaipaan sitä fyysisesti kun en sitä tee.

Jaksan kirjoittaa vaikka kymmenen sivua päivässä – ja kirjoitankin. Töissä sähköposteja, storyboardeja, muistiinpanoja, viestejä ja konseptikuvauksia, iltaisin blogia tai somepäivityksiä. Rakastan näistä kaikkea. Mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän tekstiä riittää. Sanoja tulvii mieleen ja lauseet jäsentyvät päässä vaikka yrittäisin muuta ajatella.

Olisi niin ylevää sanoa kaikki tämä ollen suuri kirjailija, sellainen kipeän kauniisti kirjoittava. En ole. Kirjoitan pääosin samalla tavalla maneerisesti ja samoja muutamaa sataa sanaa käyttäen. Dramaattisilla lauserakenteilla (lyhyitä päälauseita ilman verbejä) turhan kuvailevasti ja lähes aina liian pitkästi. Silti, uskon että minä ja vaikka Kilven Eevakin olemme kokeneet samaa ihmeellistä taikaa tässä hommassa.*

Tätä kirjoitan nyt siksi että oli pakko saada kirjoittaa jotain blogiin tänään mutta en keksinyt mitään. Yritin tovin väkisin keksiä aiheen tai vitsin jonka voisin muotoilla teille kiinnostavaksi kirjoitukseksi. Ymmärrettyäni että kirjoitin tätä tekstiä päässäni, päätin kirjoittaa sen. Vaikka pelkään että lukisitte ehkä kuitenkin mieluummin jostain muusta.

Kirjoittaminen on tyhjentävintä nautintoa vain silloin kun se tulee itsestään, halusta kirjoittaa. Teksti melkein syöksyy näppikselle ajattelematta ja sitä vain tulee, tulee, tulee. Sellainen hyvälaatuinen noro. Tulee äkkiä, voimalla ja yllättäen eikä lopeta ennen kuin kaikki on tyhjennetty.

Niin, kukaan ei sanonut että se väkisin tuleva teksti olisi jotenkin ylevää tai kaunista. Se voi olla myös kömpelö kielikuva norosta ja silti se on pakko kirjoittaa.**

Parhaat tekstit ja paras kirjoituksen fiilis tulee silloin kun kirjoittaa omista tuntemuksistaan, erityisesti niistä joissa on ristiriitaa. Jotain sellaista jota ei ehkä haluaisi sanoa ääneen mutta samalla se on pakko kirjoittaa. Kirjoittaminen on silloin aivan euforista, se asettaa ajatukset järjestykseen ja luo minusta maailmaan heijastuksen joka on täysin totta mutta kuitenkin irrallaan. Silloin katson itseäni näppiksen takaa kuin vierasta ja osaan olla empaattinen, ratkaisukeskeinen ja hyväksyvä.***

Ne tekstit syntyvät lähes poikkeuksetta hirvittävän nopeasti, tuntuu kuin sen tekisi silmät kiinni. Sormet juoksee, äly ei. Sitä vain kirjoittaa melkein henkeä pidätellen kunnes yhtäkkiä kaikki vain loppuu. Asiat on sanottu ja kirjaimet järjestyksessä. Tarina on eheä eikä korjattavaa löydy. En vieläkään ymmärrä miten tätä taikaa voi tapahtua, se tuntuu musta aivan yliluonnolliselta.

Sellainen lähes hengellinen kokemus, tunne siitä että se teksti todella vain ryöppysi minusta, minä olin vain väline sille.

Yleensä kun ajattelen haluavani kirjoittaa, ajattelen noita tekstejä. Silloin harmittaa etten tunne juuri silloin mitään mistä kirjoittaa. Keksin monta asiaa ja aihetta, joista voisin yhden kelpo tekstin vääntää. Mutta jos mieltäni ei juuri sillä hetkellä paina tai nosta jokin suuri tunne, jotain jää puuttumaan. Ehkä se ei olekaan niin paljon se kirjoittaminen jota kaipaan vaan tunteminen.

Harmi siis kai että elämäni on juuri nyt kovin tasaista.

Sitten on niitä tekstejä, jotka on eri tavalla pakko kirjoittaa. Ne on luvattu jollekin maksavalle kumppanille tai itselleni. Niiden aloittaminen ei lähde samalla kipinällä mutta ihan yhtä lailla niihin löytyy yhtäkkiä kesken arkisten touhujen hyvä kulma, hauska vitsi tai tärkeä asia joka pitää muistaa kirjoittaa. Pian sitä jo huomaa kirjoittaneensa puolet tekstistä johonkin talteen viimeistelyä varten. Sekin on euforista, tyhjentävää, puhdistavaa.

Nyt huomaan että tämä teksti alkaa olla valmis, vaikka en vielä tiedä mitä kaikkea olen siihen kirjoittanut. En ole sitä vielä lukenut, yllätys odottaa vielä purkamistaan. Mutta tahtini hidastuu, sormet jäävät välillä lepoon ja silmät tuijottavat kursoria. Puro on melkein tyhjä. Tässä kohtaa pidän tauon, luen aiemmin näytölle ilmestyneen läpi. Lisään unohtuneita asioita, poistan kokonaisia kappaleita.**** Editoin pahimmat tunteen kärjet sellaisiksi, etten ehkä irvistä niille viiden vuoden päästä. Lopulta joko nyökkään hyväksyvästi, keksin otsikon ja päätän julkaista (äh, blogijutuissa pitää olla aina joku kuva. Mistä minä nyt jonkun kuvan revin) – tai sitten poistan koko tekstin.

Poistan tekstejä silloin tällöin. Ehkä se ei ole muille kiinnostava, ehkä se oli liian paljas, ehkä sen tarkoitus ei sittenkään ollut tulla julki. Mutta kirjoittaa se piti. Eikä tekstin arvo siitä suinkaan vähene että se poistettaisiin. Se silti tuli, oli ja muotoili. Päästi vapaaksi jotain, vangitsi toista.****

Teksti on ihanaa, teksti on elämä. Miten ihmeessä se voi olla mulle niin tärkeää vaikka en ole siinä mikään uskomaton Beethoven vaan ihan tavalllinen pulliainen joka kirjoittelee juttuja? Miksi kaikki eivät ymmärrä tätä salaisuutta, miten tämä on joillekin niin vaikeaa?

Ja miten hemmetissä en tiennyt tästä ennen vuotta 2012?

 

BEHIND THE SCENES:

Tämän tekstin kirjoittamiseen meni 12 minuuttia ja sen kirjoittaminen tuntui kivalta, tuli kepeästi.

* tämän kappaleen lisäsin oikoluvun aikana

** tästä olin iloinen. Että tekstiin tuli vahingossa kuitenkin vähän Valeäitiä mukaan, eikä se jäänyt ihan kamalan melodramaattiseksi.

*** tämä kappale oli nyt juuri sellainen, jota en oikeastaan edes muista itse kirjoittaneeni. Se tuli jostain sieltä.

**** en lopulta poistanut mitään koko tekstistä.

***** tosin tämän voisi poistaa. Vähän liian dramaattista nyt kyllä. Annetaan olla, jotta tiedätte mitä olisin editoinut!

JAA
4 Comments
  • joku
    huhtikuu 29, 2019

    ”Parhaat tekstit ja paras kirjoituksen fiilis tulee silloin kun kirjoittaa omista tuntemuksistaan, erityisesti niistä joissa on ristiriitaa. Jotain sellaista jota ei ehkä haluaisi sanoa ääneen mutta samalla se on pakko kirjoittaa. ”

    Oletan että viimekesäinen lapsiluku täynnä juttu oli näitä niin saan hyvän aasinsillan kiitosten kirjoittamiseen.

    Sinua se vuoden takainen juttu taisi auttaa löytämään rohkeuden antaa yhdelle lapselle vielä mahdollisuuden tulla. Minulle se antoi kaikukopan joka vuoden hauduttuaan on auttanut hyväksymään sen ettei meille niitä voi enää tulla. Vaikka se välillä surettaa, nyt alkaa jo tuntua siltä että ajatuksen voi hyväksyä ja eteenpäin voi jatkaa näillä pelimerkeillä.

    • Valeäiti
      huhtikuu 29, 2019

      <3 <3 <3

      Et uskokaan miten ihanalta tuntuu kuulla että niistä ajatuksista voi olla myös kaikukuoppaa toisille! Oon tosi iloinen jos sun ajatukset on järjestyneet paremmin, eteenpäin jatkaminen kuulostaa oikein hyvältä.

  • Oonia
    huhtikuu 29, 2019

    Joku muukin on kommentoinut tänne juuri lapsiluvusta, minäkin tulin tänne blogiin saman aiheen tähden. 🙂

    Se kirjoituksesi perheestä, joka on sittenkin jo täynnä, on ollut tosi tärkeä mulle. Aivan tuhannen tärkeä. Mä luin sitä sanasta sanaan ja rivien välistä, se oli yksi tärkeimmistä vaikuttimista minulle silloin kun ounastelin, että meilläkin on aina tasan kaksi lasta.

    Nyt kuitenkin puoliso on antanut mahdollisuuden kolmannelle, ja mä haluaisin kysyä Sinulta joitain asioita, jotka mua vaivaa nyt tosi paljon. Mä en tiedä, onko tahditonta kysyä näitä tai pitäisikö vaan itse osata vastata näihin, mutta mä nyt kysyn, ja vakuutan, että jos nää on oikeastikin niin tyhmiä kyssiä kuin oletan, ymmärrän niin täydellisen hyvin, jos vastaus jää kirjoittamatta.

    Eli, meillä – jos tulisi kolmonen – meidän vanhemmat lapset olisi jo ainakin 8 ja 11. Se olisi musta vaan siistiä! (Suvi Teräsniskallakin on 10 vuotta nuorempi veli, joten luotan että se on tosi jees)

    Mutta me aikuiset.

    Mä olisin lähemmäs 35. Isovanhemmat yli 65 ja yksi jo lähes 75. Isoisovanhemmat on kuolleet, kun vielä 10 vuotta sitten tilanne oli eri – niistä tosi moni oli elossa.

    Onko pelottavaa, surullista, huonoa, tai jotain sellaista, jos tämä yksi lapsi saa viettää meidän kaikkien kanssa vähemmän aikaa kuin toiset lapset? Onko kosmisen yksinäistä, jos hän saa olla meidän kanssa vuosikymmenen vähemmän? Onko vähän ryppyisempien ja vähän harmaampien vanhempien kanssa kasvaminen jotenkin pelottavampaa, pelkääkö se että me kupsahdetaan ihan tuosta vaan? Vai onko hän itse asiassa vielä paremmissa käsissä, kun hänhän syntyy aikaan, jolloin lääketiede on vielä parempaa, vielä tehokkaampaa, vielä pelastavampaa kuin 10 vuotta sitten?

    Mä tiedän että NIinistö sai lapsen 69-vuotiaana, ja mä olen vielä ihan tosi paljon nuorempi. Mutta tämä on mun päällimmäinen ajatus nyt.

    Oletko ajatellut tällaisia?

    Mä vaihdoin tähän kirjoitukseen nimimerkkiä, olen siis aiemmin joskus tänne kommentoinut. Mutta nyt kirjoitin aika syviä tuntoja, niin siksi.

    • Valeäiti
      huhtikuu 29, 2019

      hui mikä vastuu painaa nyt harteilla tähän vastatessa! Enhän minä tiedä, nämä on jokaisen itse päätettäviä asioita <3 jos jotain uskallan sanoa niin tämän: et sinä muutenkaan voi varmistaa että lapsellasi tulisi olemaan 100% reilu ja tasapainoinen elämä vailla pettymyksiä. Ennemminkin on vaikea aavistaa mitä kaikkea hyvää siihen elämään voikaan mahtua, miten iso rikkaus on suuren suuret sisarukset tai suvun pienenä lellikkinä oleminen. Ehkä hänelle löytyy ihan uusia tärkeitä ihmisiä, joita sinäkään et ole vielä tavannut.

      Ja hei mitä tulee sun ikään, mä olen jo nyt 36 ja pidän itseäni aika nuorena kolmen lapsen äitinä 🙂 Optimaalista aikaa tärkeämpää on se tunne jossain siellä kaukana. Jos tuntuu että kolmonen vielä elämästä puuttuu ja se siihen mahtuu niin kaikki muu tekee kyllä tilaa ja elämä löytää hyvät uomat. <3