Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Niin monta syytä olla haluamatta lapsia ja muutama syy miksi se on silti parasta

Istuttiin kaverin kanssa pöydän ääressä listaamassa syitä, miksi meidän perheisiin ei kyllä koskaan tule lemmikkiä. Niistä on niin paljon vaivaa ja se lenkittäminen ja eläinlääkärit ja mihinkään ei voi sitten lähteä ja…Meillä kummallakin oli ollut lapsuudessa paljon eläimiä ja olemme eläinrakkaita. Menen ihan omaan sfääriin kun saan rapsutella jotain elukkaa ja Insinööri sulkee silloin korvansa sillä alan lässyttää.

Miten sitä voikaan olla sitten niin varma ettei meillä enää koskaan tule mitään karvaista elukkaa? Eihän sitä olekaan. Mutta sitä kevyestikin pohtiessa on tosi helppo muistaa ja luetella vain ne kaikki hankalat, elämää kuormittavat asiat. En voi tuntea minkälaista on lemmikin omistamisen onni, kun en ole sitä aikuisena kokenut. Huomasin, että keskustelussamme on jotain samaa kuin monen perhepohdinnoissa.

Kuten perhebarometrikin vuosi sitten kertoi, ihmiset näkevät hirvittävän monta (hyvää) syytä sille, miksi perhettä ei kannattaisi perustaa. Puolison puutteen lisäksi rahahuolet, tasa-arvo (naisen “uhraukset” vanhemmuuteen) ja työelämän vaatimukset ovat selkeitä syitä, mutta joukkoon kuuluu myös lemmikkipohdintamme kaltaista elämänlaadun heikkenemisen huolta:

”Nuoret pohtivat, mihin ryhmään haluavat kuulua: ovatko osa matkustelevaa, elämästä nauttivaa, huolista vapaata lapsettomien nuorten aikuisten joukkoa vai kuuluvatko tuulipuvuissa suhisteleviin alennusjauhelihaa metsästäviin prismaperheisiin.”

Tuulipuvuissa suhistelevat alennusjauhelihaa metsästävät prismaperheet?

Näkemys perheestä on aika kapea jos mielikuva siitä on jotain tosi tylsää ja nahkeeta. Ymmärrän kyllä tämän näkemyksen, sillä olenhan itse osallistunut negistalkoisiin kertomalla täällä paljon niitä perhe-elämän haasteellisempia puolia. Vaikeita tunteita, turhautumista ja säätöä, likaa ja univelkaa.

Sori siitä.

Vahvatahtoinen lapsi

Siihen on kuitenkin myös syynsä miksi ihmiset toivovat lisää lapsia vielä sen ensimmäisen tuulipukukierroksen jälkeen. Vaikka niiden ruokapöytä onkin pilalla ja vaatteet täynnä räkää. Sitä vain on hankala selittää auki, sillä perhe-elämän valtava voima ja rikkaus on usein sirpaloitunut johonkin niin pieniin väleihin ettei niitä itsekään meinaa tunnistaa. Miten kuvailla sitä, miten hyvältä tuntuu kun elämässä on lapsia?

Minä yritän. Älkää antako tämän tarkoittaa sitä, etteikö muunlainen elämä olisi täyttä, syvän onnellista ja merkityksellistä. Totta kai on! Haluan nyt vain kerrankin ladata ruutuun kaiken sen ällöihanan mitä minä omassa elämässäni koen – etuoikeutetussa, helpossa, norminmukaisessa elämässäni.

Pelkkä vauvan odottaminen on oikeasti aivan älytön juttu. Toki paikoitellen varsin pahan olon, raskaan olon ja kaiken muun kuonan kuorruttamaa kärsimystä, mutta se tunne kun sisälläsi uusi elämä ottaa kontaktia potkuillaan, hikalla, elämöinnillä on ihan mahdottoman hieno.

Sitäpaitsi, mikään helpotus maailmassa ei ole isompi kuin se että se vesimeloni putkahtaa lopultakin ulos sinusta.

Pienen vauvan paino rinnalla tai onnistunut imetyshetki tuovat täyttä, syvää tyydytystä. Hetken pystyt olemaan jollekin koko maailma ja hän sinulle.

En ole koskaan kokenut vastaavaa ylpeyttä, kiitollisuutta ja saavutuksen tunnetta kuin saadessani vauvan syömään / nukahtamaan / kakkaamaan / hymyilemään. Uuden elämän ylläpitämisessä ja kasvattamisessa on niin suuri merkityksellisyys, että se koskettaa todella syvältä. Iskee jonnekin perustarpeiden solukkoon.

Kun lapsi tulee syliin, se tuntuu koko kropassa hyvältä, eri tavalla kuin mikään muu kosketus. Pään rento lepuuttaminen olkapäällä, pienet paksut sormet käsivarrella ja jalat rennon luottavaisina siinä niin. Lämpö, rakkaus, luottamus ja kaipuu samassa paketissa.

Lapsen alkaessa puhua avautuu ihan uusi maailma. Pääset yhtäkkiä sisään hänen kreiseihin ajatuksiinsa ja tajuatte toisianne ihan eri tavalla. Siitä seuraa vielä monta ihanaa vuotta jolloin lapsi puhuu ihan päättömiä ja käytännössä joka kerta kun se puhuu, sua naurattaa. (ja jos olet kakkahuumorin ystäviä, neljävee lapsi on paras kaveri jonka voit saada).

Kaikki tunteet ovat voimakkaimpia, siis ihan kaikki. Sekä sinulla että muilla perheesi jäsenillä. Kun lapsi räkättää yllättyneenä kukkuu-leikissä tai hihkaisee aivan naurettavan innostuneena paloauton nähdessään, kyynisinkään tyyppi ei voi olla hymyilemättä. Ja aamuraivojen jälkeen sitä tuntee tosiaan elävänsä!

Arjen tasainen pyöritys on kaikessa puuduttavuudessaan turvallisuutta, levollisuutta ja vakautta tuovaa. Eikä koskaan oikeastaan tarvitse miettiä “mitä tänään tekisi” – ihan jo ruuassa ja unessa pysyminen on riittävä saavutus ja suuri onni.

Ensimmäinen lapsesi keksimä vitsi jolle naurat aidosti on merkki siitä että olet luonut jotakin eläintä suurempaa. Ja siitä tulee ihan hiton ylpeäksi.

Isomman lapsen oman maailman kehittyminen on suorastaan koukuttavaa seurattavaa. Ai näinkö se ajattelee tuosta? Olipa se rohkea, tekipä se kauniisti toiselle!

Sisarussuhde on kaikessa vastakohtaisuudessaan upeaa seurattavaa. Miten erilaisia, ja sittenkin niin samanlaisia he ovat. Kuinka raivoksi saavat toisensa ja miten tarttuvatkaan toisiinsa jännittävällä hetkellä, aina valmiina puolustamaan toista.

He myös tekevät ihan mitä vain sinun puolestasi, kun tilanne osuu kohdalle. Laittavat laastarin, puhaltavat, hierovat ja joskus halaavat mitään kysymättä kun tajuavat että olet surullinen. Pienessä ihmisessä oikeasti asuu usein aika iso viisaus.

Useimmiten sinun lapsesi rakastaakin sinua tavalla, jota et koe edes ihan ansainneesi. Täysin kyselemättä, pyytämättä ja ilman reunaehtoja. (Tässä kohtaa saa koiratkin pisteen!)

Lapsi on uskomattoman kaunis ja kaunistuu päivittäin. Ihan pelkkä lapsen katsominen voi saada oikeassa mielentilassa sinut kyyneliin. Niin älyttömän hieno tyyppi, mieletön juttu se on.

Kaiken kaikkiaan lapsen kehityksen seuraaminen on uskomaton trippi, jota ei voi mikään huume, teknologia, elokuva tai kuvitelma peitota. Näet päivä päivältä lisää asioita jotka tulevat sinulta, häneltä, lapsesta itsestään. Sellaisia jotka tarttuvat ympäristöstä ja sellaisia jotka kaikuvat sukupolvien takaa. Jokainen niistä tuntuu pieneltä ihmeeltä – että se sinun synnyttämäsi vesimeloni on nyt noin hieno ja monisyinen ihminen.

heureka alekoodi

Haluan vielä sanoa, että tämä kaikki kuvaamani onni kiteytyy meillä tietysti sen ympärille että perheessämme on kaksi aikuista, hyvä terveys, riittävästi rahaa ja hyvät tukiverkot, niin kuin Asikaine loistavasti kiteytti. Perusasiat ovat meillä hyvin, enkä osaa muusta kertoakaan. Tarinani voisi olla aivan eri raskaammassa tilanteessa, tosin silloinkin uskoisin tämän saman syvän rakkauden tuntuvan hetkien raoista.

Jos siis mietit, onko perhe oikea ratkaisu, pystytkö siihen, jaksatko ja pärjäätkö, vastaan: erittäin todennäköisesti kyllä, kyllä, kyllä, kyllä. Perhe ei tarvitse oikean merkkisiä rattaita tai Suomen yhteisesti sopimia päiväuniaikoja, voit tehdä siitä juuri sen näköistä kuin sinulle parhaiten sopii. Kaikki järjestyy ja tulet rakastamaan lastasi todella, todella paljon.

Jos yhtään harkitset perhettä, anna edes sattumalle mahdollisuus. Voin lähestulkoon luvata ettet tule katumaan.

Ps. en ole vielä koskaan omistanut suhisevia vaatteita, jauhelihaa emme enää hirveästi osta ja prismat hoidetaan verkossa.

Lue myös:
Rakastan sinua
Elämän tarkoituksesta

Haluaisin kirjoittaa hänestä kaiken mutta en halua kertoa mitään

2 Permalink

Me sovimme, että tänä vuonna hän kirjoittaa tämän perinteisen synttäritekstinsä itse, kirjeensä 8-vuotiaana. Mutta se jäi vähän kesken. Tässä on ollut kuulkaa hieman leikkejä leikittävänä. Haluan silti jotain kirjoittaa syntymäpäivän kunniaksi, sillä kahdeksan vuotta sitten ihan juuri näin kauniina mutta paljon kylmempänä päivänä maailmaan tuli elämäni tärkein nainen.

Mullahan on ollut jo muutamana vuonna tapana kirjoittaa muistiin kirjeen muodossa lapsille syntymäpäivinään, kertoa kaikille kuinka siisti tyyppi sankari on. Sen aika olisi viimeistään nyt, syntymäpäivän iltana.

Mutta tämä käy vaikeammaksi joka vuosi. Lapset ovat kummatkin jo niin isoja, etten halua kertoa kaikille minkälaisia he juuri nyt ovat. Persoonallisuudet alkavat olla niin hienosyisiä, omia kokonaisuuksiaan että niiden avaaminen ihan kaikelle maailmalle tuntuu väärältä.

Enkä minä halua vanhempana sanoa edes lapselle että ”sinä olet tuollainen”, kun enhän minä sitä tiedä enkä halua antaa nimeä jollekin vielä mysteeriksi jäävälle upeudelle tai lukita lastani johonkin persoonaan (Tiedättekö, se voi kun sinä olet aina niin kiltti tyttö –ansa.) Niin en kai voi sanoa muillekaan että tälläinen hän on, merkitään se maailman kirjoihin.

Samaan aikaan haluaisin tallentaa kaiken minun, hänen ja maailmankin kirjaan sillä pullistelen ylpeyttä hänestä ja heistä. Tekisi todellakin mieli huutaa turuilla ja toreilla että kelatkaa, tää on mun lapsi! Miten uskomaton ihminen siitä on tulossa, katsokaa nyt!

Ehkä tämä on viimeisistä hetkistä kiinni pitämistä. Lapsuudesta jopa, sillä joskus tuntuu että herään huomenna ja tajuan sen olevan teini. Muistan nähneeni muiden kahdeksanvuotiaita ja miettineeni oman neljävuotiaani vieressä että iiks, onpa tuo jo iso. Onko se vielä lapsi? (on).

Ihan pian Ykkönenkin on kuitenkin iso, ainakin niin iso että se alkaa itse kertoa itsestään kaikille. Internetissä ja muutenkin. Pelkään, että nämä vuodet ovat viimeisiä hetkiä jolloin se mitä me vanhempina nähdään on valtaosa ihmisestä, eikä vain kotona nähty pikainen vilahdus. Että se kuva, joka minulla on lapsestani on tarkka ja kohtuullisen kokonainen, eikä vain vanhemmalle tarkoin näytetty puoli.

Haluan pitää tämän kaiken – hänet – itselläni, koska ihan kohta hän antaa enemmän ystävilleen kuin meille. Edessä siintää se aika jolloin ystävät, harrastukset ja välitunnit muovaavat pientä ihmistä enemmän kuin kotona vietetty aika, enkä taida olla siihen ihan valmis.

Tästä piti tulla raportti syntymäpäiväjuhlista ja fiilistely siitä että kahdeksanvuotiaat on kyllä ihan älyttömän hauskaa porukkaa. Niitä oli täällä eilen kaksikymmentä (!) ja se ei ollut lainkaan kamalaa. Päinvastoin. Niin oli kohteliasta, vitsikästä ja leppoisaa sakkia että huimasi. Yhdet parhaista juhlista koskaan.

Tuli sitten vähän diipimpää shittiä.

Palaan siihen minun kahdeksanvuotiaaseeni vähän kuitenkin, pakkohan minun on jotain pientä tänäkin vuonna kertoa.

Kerrottakoon että hän on täydellinen. Hän on rakas. Hän on kahdeksan vuotta ja 20 tuntia vanha.

Hyvää syntymäpäivää kulta, toivottavasti jaksat kirjoittaa meille sen kirjeesi joku päivä – maailman pitää kuulla sinusta lisää.

 

Ps. En todellakaan leiponut itse noin mieletöntä kakkua, vaan sen loihti meille näkyvyyttä vastaan Tingelstiina, joka lupasi tarjota kakut teille marraskuun loppuun saakka -20% alennuksella koodilla ”Valeäiti”.  Suositus, oli superhyvää! 

2 Permalink

Tulisko joku syliin käymään? Pikainen hali edes? Tiukka yläfemma?

Ystäväni kolmevuotiaalla on paljon haleja annettavaan. Hän ottaa ja istuu sen ihmisen syliin, joka sattuu paikalla olemaan. Näin ”isojen lasten” äitinä osaan ottaa tästä aina heillä vieraillessani kaiken ilon irti – ihanaa kun joku pieni tulee syliin! Siitä on aikaa kun joku on kömpinyt syliini muuten vain, hengailemaan.

Hetkinen. Siitä tosiaan on aikaa kun joku on istunut sylissäni ilman sen kummempaa syytä. Siinä missä sylini oli ennen paras paikka mihin vain tekemiseen, nyt se on paikka jossa liimataan laastareita tai jota käytetään korokkeena että näkisi paremmin.

Nytkö se loppui? Mihin meni se lasten loputon – joskus vähän näännyttäväkin – läheisyyden kaipuu?

Se lapsi josta ajattelin ettei se tule koskaan lopettamaan halimista onkin yhtäkkiä sellainen joka painaa menemään itsenäisesti touhuttaen, ja jota pitää erikseen pyytää syliin. Se heittää coolin yläfemman ja pakenee pusuja. Usein sanoo ettei se nyt tarvitse halia, kiitos vain.

(Minä yleensä vastaan että minä tarvitsen joten tuus tänne nyt vaan)

Sama viileä tyyppi istui pienenä sylissäni syömässä tuntikaupalla, hipelsi mietteissään kättäni ja hakeutui pitkään vielä leikki-iässä ihan kainaloon leikkimään jos vaan pystyi.

Toinen taas hyppäisi kyllä spontaanisti syliin, pitäisi kädestä ja tulisi kainaloon mutta kun ei hän ehdi! Me halimme silloin kun muistamme, olemme kotona, eikä meistä kumpikaan tee juuri silloin jotain muuta huomiota vievää omaa asiaa.

Vaikka oikeasti tämä se sitä tärkeintä olisi. Se vaan ei enää tunnu niin polttavana tarpeena kuin silloin joskus. Fyysiselle läheisyydelle ei ole enää niin akuuttia tarvetta kuin silloin joskus, se ei ole enää olennainen osa kaikkea liikkumista ja olemista. Kosketus on yhtäkkiä helppo unohtaa.

Nyt ymmärrän kun Sinkkonen pyytää lehdessä isiä painimaan poikiensa kanssa. Sehän todella on oiva tapa olla lähellä silloin kun halit eivät enää tule luonnostaan.

En ole vielä ihan painien äärellä, saan vielä halata lapsiani ilman irvistelyä. Ja kyllä ne syliinkin vielä tulevat kun vain muistamme sitä ehdottaa. Mutta huomaan että pienten lasten ”aina sylissä, aina lähellä, aina lahkeessa” ajat ovat toden totta ohi. Yhtäkkiä saatan havahtua illalla ajatukseen etten ole ehkä halannut ketään perheestäni tänään – ainakaan riittävän moneen kertaan.

Nyt meitä pitää lähes aktiivisesti muistuttaa että hei tulehan tänne, halitaan! Se pitääkin muistaa monesti, ettei paha olo ehdi iskeä. Sillä onhan meillä se tarve siellä todellakin vielä, se halipuutos vain lymyilee – ja iskee takaisin jos emme täytä sen tarpeita.

Samalla tavalla kuin sitä yrittää muistaa juoda vettä ettei tule jano on muistettava halia ettei tule illalla väsynyt itku.

Hirveän äkkiä sekin meni. Ensin lapset tuntuivat olevan aina minussa fyysisesti kiinni. Sitten henkisesti. Äiti kato, äiti miksi, äiti että, äitiii! Sitten alkoi koulu ja tuntuu että ulkopuolinen maailma sai meidät kiinni. Ei tässä minkään lopun äärellä vielä olla mutta näen nyt sen polun, jota pitkin lapseni itsenäistyvät, muuttuvat päivä kerrallaan omalla tavallaan etäisemmiksi. Muun maailman omaksi, minun heijastuksekseni.

Halit, pusut, kutitukset, kainalointi ja pään silittäminen vähenevät huomaamattamme kuukausi ja vuosi kerrallaan, vaikka kuinka yritän pitää niistä kiinni.

Lapset tarvitsevat sitä nyt vähemmän kai. Mutta kun oikeasti me kaikki tarvitsemme sitä aina, iästä riippumatta. Nyt se vain pitää muistaa ihan eri tavalla. Täytyy aktiivisesti tiedostaa että voisimme halata tässä vaikka fyysinen siteemme ei enää tunnu polttavana tarpeena – niin kuin silloin kun yritin tehdä spagettia etkä voinut olla sitä kahta minuuttia pois sylistä.

Muistatko sen vielä rakas, ei siitä ole kauaa?