Viime aikoina olen taas miettinyt ihan hirveästi sellaista yhtä jännää tunnetta, joka on syntynyt vasta perheellistymisen myötä. Tai ennen en tajunnut ajatella sitä oikeastaan juurikaan mutta sitten luin Ville Maljan haastattelun Hesarista. Hän kertoo jutussa raitistumisestaan kolme vuotta sitten, ja mainitsee sellaisen asian mitä en ole ennen näistä jutuista löytänyt: että hän myös kaipaa jotakin päihteiden käytön ajaltaan.
”Viihdyn ihmisten parissa ja suhtaudun tapaamisiin ja erilaisiin tilaisuuksiin aikuisten leikkinä. Mutta inspiroituneesti kimpoilevia, pidäkkeettömiä dialogeja on nykyään [raittiina] vähemmän. Tilanteet, joissa pienen tunnustelun jälkeen avataan henkinen ylänappi, ovat loistaneet poissaolollaan.” (HS: Ville Malja raitistui kolme vuotta sitten)
On tärkeä huomauttaa heti alkuun että en nyt mitenkään viittaa siihen että kokisin itse tarvetta vetää pään täyteen, tai että ihannoisin sitä. Villen tarinan jos lukee kokonaan, näkee ettei Villekään sitä elämää kaipaa.
Tässä jutussa ei siis ole ollenkaan kyse päihteistä, vaan tuo Villen huomio vain herätti minut tajuamaan yhden asian omasta elämästä ison perheen keskellä.
Minä en kaipaa ryyppyporukkaa ja baari-iltoja, mutta kaipaan vastuuttomuutta.
Perheen myötä arkeen tulee tosi paljon järkeä, mikä on tietysti hyvä. Asioita joutuu ajattelemaan hyvin usein järkipohjaisesti fiiliksen sijaan.
Jos ennen lapsia pystyi venyttämään leffailtaa ystävän kanssa vielä tunnilla tai kahdella ja sitten vain mennä nukkumaan vähän myöhemmin, lasten kanssa onkin sitten ihan oikeasti lähdettävä kotiin tiettyyn kellonaikaan koska muuten nukkumaanmeno tosiaan myöhästyy ja siitä saa sitten ihan itse maksaa pari päivää tai viikkoa pahimmillaan.
Lasten kanssa ei useinkaan ole mitään järkeä toimia fiiliksen mukaan.
Jos ennen saattoi elää välillä pelkillä voileivillä, on perheen kanssa aika lailla pakko muistaa ruokkia lapset kunnolla. Pitää miettiä säätä, kelloa ja ruokakauppaa silloinkin kun ei jaksaisi.
On ajateltava hammastahnaa, pyykinpesua, koulun alkamisaikoja, reppujen pakkaamista, hammaslääkärien varaamista, sopivia hetkiä matkustaa autossa ja oliko mukana lämpimät vaatteet vai ei.
Kaiken kaikkiaan eläminen boheemisti omien tarpeiden ja toiveiden sanelemana on tosi paljon vaikeampaa ellei melkein mahdotonta kun mukaan tulee pieniä.
Pikkuhiljaa huolettomasta nuoresta muovautuu vastuullinen, järkevä aikuinen, jonka elämä pyörii kivasti arjen ja rutiinien ympärillä. Sehän on siis aivan mahtavaa!
Silti kaipaan välillä sitä kun oli yksin tai kaksin ja sai olla juuri niin vastuuton kuin halusi, eikä oman pään sisällä tullut mitään tsot tsot -saarnaa. Tästä ajatuksesta syntyi kerran se kuuluisa Vittulive kun tajusin että tämä sama vastuullinen kahle ulottuu nilkkaani joka puolella elämääni ja vahvasti myös somen takia, koska sielläkin minun pitää miettiä mitä sanon etten anna väärää esimerkkiä.
Mulla on vaikuttajan vastuu, vanhemman vastuu, palkan tekemisen vastuu ja kaikesta menee varmaan vielä joku henkinen omavastuu. Minä lähetän kuitit kirjanpitäjälle, ruokin lapset, kiitän kohteliaasti, patistan nousemaan ettei rytmit sinkoudu ihan vääriksi, tsekkaan punkit ja huomioin tulevan vesisateen. Huuhtelen, litistän, kierrätän.
Siksi joskus huomaan kaipaavani sellaista että olisin joskus omien yhtä vastuullisten ystävieni ympäröimänä ja me yhdessä tehtäisiin jotakin tosi typerää. Siis kerta kaikkiaan vaan jotakin joka on typerää. Ei järkevää.
Mielessäni haluaisin vetää kännit keskellä päivää, ottaa spontaanisti tatuoinnin tai mennä lentokentälle katsomaan onko jossakin koneessa tilaa ja hypätä vaikka summamutikassa jonnekin.
Jättää roskat lajittelematta, täyttää tiskikoneen puolilleen ja pestä hampaita alle kaksi minuuttia, tiedättekö? En tee mitään näistä koska olen vastuullinen, paikkani tunteva aikuinen. Harjaan hampaat kiltisti ja juon illalla lasin vettä ettei nestehukka yllätä.
Fun fact: Viimeksi kun kirjoitin tästä vähän samasta ja mainitsin tuon lajittelujutun samanlaisena tekstiin elämää tuovana anekdoottina, sain kriittisen palautteen että on vastuutonta kannustaa ihmisiä epäekologiseen toimintamalliin, vaikka edes vitsin varjolla. Myös hammmaspesujen lintsaamisesta kertomisesta tulee heti somessa noottia koska ”tämä on oikeasti tärkeä asia”.
Ymmärrätte varmasti tästä miten tiukat ne vastuullisuuden kahleet ovat kun pelkkä sen sanominen että haaveilen toimivani joskus pikkiriikkisen vastuuttomasti saa aikaan palautteita.
Pysy ruodussa, nainen.
Minähän siis olen järki-ihminen ja oikea vastuunkantaja jokaisessa roolissani. Käyttäydyin kuin mikäkin aikuinen jo teininä. En siis paljon lipsu, vaikka se välillä pään sisälle aiheuttaa pientä tuskaa, että onpa tämä nyt niin järkevää vaan koko ajan.
Se mitä kyllä olen huomannut tekeväni, on pieni kapina aina silloin kuin voi. Juon lasin tai kaksikin viiniä lounaalla, syön pussin karkkeja ihan vain huvikseni (ei ole edes lefffailta!) tai ostan jotakin aivan liian kallista. Juon kahvia vielä illalla tai aloitan leffan kymmeneltä (ja nukahdan sohvalle 22.08, lol).
Sellaisia pieniä juttuja, joista ei yksinään tapahdu mitään vakavaa mutta sisäinen minä saattaa vähän pyöritellä silmiä että tossa nyt ei ole yhtään mitään järkeä, miettisit vähän.
Mutta just sitä pitää välillä tehdä! Asioita missä ei ole kerta kaikkiaan mitään järkeä.
Minusta yksi kinkkisimmistä asioista elämässä on se että kaikkea saa aina väärässä suhteessa. Jos on pitkään vapaalla ilman lapsia, on kauhea ikävä ja elämässä tyhjän tuntuista. Sitten kun ne tulevat takaisin kotiin on alle vartissa tajunnut että herranjumala miten kaikki täyttyikin ja se oma kuppi on taas aivan täynnä ja kohta se jo läikkyykin.
Perheellisenä haaveilen siististä kodista, sinkkuna muistan olleeni surullinen siitä että koti pysyi aina siistinä. Ei ollut ketään muuta sotkemassa.
Ei voi saada oikein kumpaakin: vapaata nuoruuden elämää ja tasaantunutta perhearkea. Edes yhden päivän sisällä ei voi vaihdella. On mahdotonta poimia vain ne suloiset hetket lasten kanssa ja saada sitten heti halutessaan omaa rauhaa ja hiljaisuutta.
Tai heittäytyä viettämään huuruisia baari-iltoja ilman sielussa kumisevaa tyhjyyttä (jos nyt ei lopullisesti niin ainakin muutamaksi päiväksi tai viikoksi jos on ehtinyt täyttää neljäkymmentä). Ja tähän ei edes välttämättä liity just päihteet, ihan vain se valvominen, musiikki ja säpinä tuo huurua keskivertovanhemman elämään rajusti, hahah.
Tämä ei ole sellainen asia joka aiheuttaisi mussa jotakin valtavaa surua tai kipua, vaan ennemminkin huomio, jota on joskus hyvä kuunnella.
Tämän huomion kuunteleminen myös auttaa torppaamaan osan oikeasti tyhmistä jutuista. Kun tajuaa että tää taitaa olla nyt taas sellainen hetki että on vain vähän liikaa ollut siinä esimerkillisen, vastuulllisen aikuisen roolissa, on ehkä helpompi jättää vaikkapa joku superkuluttava ostopäätös tekemättä ja samalla kalenteroida itselleen vapaa-aikaa, jossa voi tehdä rennommin just sitä mitä haluaa.
En mä tiedä, tuntuuko kenestäkään muusta tältä? Että jotenkin salakavalasti joku on väkisin tehnyt teistä yhtäkkiä järkevän, vastuullisen aikuisen, jolla on aina villapaita varuiksi mukana?