Istun sohvalla ja tunnustelen kaulasta sykettä. Nopea, hätäinen, pinnallinen. Ei vaan ihan tavallinen syke joka nyt vain tuntuu tiuhemmalta koska sympaattinen hermostoni sanoo että ”olet hätääntynyt”.
Hyvä hermosto, en ole hätääntynyt, istun sohvalla.
Viimeisen parin viikon aikana poikkeustilat ovat päässeet ihoni alle, aaltoillen. Vietän päiviä jolloin olen tosi iloinen ja rauhallinen ja iloitsen salaa tästä tilanteesta – nythän voimme olla rauhassa kotona yhdessä ja tehdä kaikkea kivaa, aurinkokin paistaa!
Sitten on päiviä jolloin käyn ylikierroksilla aamusta alkaen. Tunnen ihoni alla jännittyneisyyden. Olen kuin liian täyteen puhallettu ilmapallo joka voi paukahtaa hetkenä minä hyvänsä ihan pienestäkin kosketuksesta; kuin olisin juuri nukahtamaisillani ja kuulen rasahduksen; ruotsinlaivan kaide joka odottaa lämmintä ihoa, johon syöstä siihen varautunut sähkö.
Kehoni on valmis syytämään adrenaliinia täyslaidallisen vaikka mieleni luulee olevansa ihan rauhassa.
Kuluneella viikolla olen itkenyt yhden illan siksi ettei vauva nukkunut ja minua ei otettua vakavasti sitä valitellessani. Olen riidellyt puolison kanssa perunoista (kuka unohti ostaa) ja vauvan rasvasta (mikä on oikea määrä). Olen räjähtänyt lapselle joka ei muka löytänyt lyijykynää ja tiuskinut kaikille ilman järkeviä syitä.
Äiti on ollut vähän kireänä.
”Okei” sanon lapselle, joka lähtee kiltisti ulos ja yritän kuulostaa levolliselta vaikka päässä suhisee. Väkinäistä, mutta ehkä se riittää. Sormenpäissä kihelmöi, syvään hengittäminen on epämiellyttävää ja päässä tuntuu verenpaineen kaltainen humina. Mikä nyt, kysyn itseltäni, onko jossain joku isompi asia vinossa, mitä taakkaa kannan mukanani?
Ei ole, on vain tavallinen maanantai johon yritin mahduttaa töitä, lastenhoitoa ja ruokahuoltoa. Taas yksi tavallinen poikkeuspäivä.
On lohduttavaa tajuta, ettei mikään ole oikeasti vinossa eikä tässä ole kyse suuremmasta mielen ailahtelusta (toki sitäkin tarkasti silmällä pidän) vaan aika tavallisesta reaktiosta moneen pieneen ja isoon yhtäaikaiseen asiaan. Isoimpana tietysti itse tauti, sen hallitsemattomalta tuntuva maailman valtaaminen, vaikka hiljaisena ympärillä onkin. Sitten sen aiheuttamat valtavat laineet: lomautukset, eristäytyminen, koulut, harrastukset, poikkeukset. Uutiset joita en halua lukea; vaikeat perhetilanteet ja yksinäisten yhä suurempi yksinäisyys.
Ne miljoonat pienet minun omat asiat. Vauva joka ei nukahda unille tai herää niiltä liian aikaisin. Itkuhälytin joka tätäkin kirjoittaessa tärisee vieressäni. Koululainen joka ei millään jaksa tehdä kouluhommia, ja jota ei minun yhä kireämmäksi yltyvä nalkuttaminen ainakaan auta.
Eroahdistus, ruokahuolto ja edelleen moppaamatta jäänyt keittiön lattia. Palaveri päiväuniaikaan ja liesi joka meni rikki ja korjataan vasta viikon päästä. Vauva jolla nälkä ja kynä joka tippui. Koululainen jonka kaveri pyytää kylään koulujen alettua koska ”me saadaan taas kyläillä!”
Saadaanko me äiti? En tiedä.
Täysi näköalattomuus kun minkään kestosta ei ole tietoa. Koulut aukeaa, tulemmeko kipeäksi? Pysymmekö terveenä vai kaatuuko vain kaikki yritykset? Milloin saa taas haaveilla ja mistä – ystävän halaamisesta, mökkeilystä, ravintoloista (oh niistä haaveilen päivittäin kyllä), matkustamisesta? Tuleeko tämä takaisin, tai jokin vielä pahempi joskus myöhemmin? Mistään ei uskalla enää unelmoida.
Välillä on vaikea muistaa että on ok olla kireänä, joten kirjoitan sen itselleni ylös: On poikkeustilanne. Minä teen töitä ja paimennan kahta koululaista. Heillä on myös paineita, stressiä ja kummallista ajanjaksoa vaikka eivät osaa kaikkea sanoa. Teen aivan helvetisti ruokaa, joka päivä koko ajan. Siivoan sitäkin enemmän eikä silti ole siistiä.
Niin, ja hoidan vauvaa. On vaikea muistaa että olen nyt yhtä aikaa yrittäjä, kotiäiti, laitoshuoltaja ja oudossa tilanteessa. On ok olla vähän tärisevä välillä.
Illalla hallitus kertoi, että rajoituksia aletaan pikkuhiljaa keventää. Meinasin itkeä kun kerrottiin että 10 henkeä muuttuu 50 hengeksi – vaikka en ole tähän astikaan ollut kymmenen hengen porukoissa. Sitten sanottiin kahdesti että tämä on uusi normaali ja että kahden metrin turvaväli jäänee. Meinasin taas itkeä.
Päivä kerrallaan, itku kerrallaan mennään näemmä.
Lue myös: