Tämä on niin outoa aikaa että välillä saa vähän tärisyttää

6 No tags Permalink

Istun sohvalla ja tunnustelen kaulasta sykettä. Nopea, hätäinen, pinnallinen. Ei vaan ihan tavallinen syke joka nyt vain tuntuu tiuhemmalta koska sympaattinen hermostoni sanoo että ”olet hätääntynyt”.

Hyvä hermosto, en ole hätääntynyt, istun sohvalla.

Viimeisen parin viikon aikana poikkeustilat ovat päässeet ihoni alle, aaltoillen. Vietän päiviä jolloin olen tosi iloinen ja rauhallinen ja iloitsen salaa tästä tilanteesta – nythän voimme olla rauhassa kotona yhdessä ja tehdä kaikkea kivaa, aurinkokin paistaa!

Sitten on päiviä jolloin käyn ylikierroksilla aamusta alkaen. Tunnen ihoni alla jännittyneisyyden. Olen kuin liian täyteen puhallettu ilmapallo joka voi paukahtaa hetkenä minä hyvänsä ihan pienestäkin kosketuksesta; kuin olisin juuri nukahtamaisillani ja kuulen rasahduksen; ruotsinlaivan kaide joka odottaa lämmintä ihoa, johon syöstä siihen varautunut sähkö.

Kehoni on valmis syytämään adrenaliinia täyslaidallisen vaikka mieleni luulee olevansa ihan rauhassa.

Kuluneella viikolla olen itkenyt yhden illan siksi ettei vauva nukkunut ja minua ei otettua vakavasti sitä valitellessani. Olen riidellyt puolison kanssa perunoista (kuka unohti ostaa) ja vauvan rasvasta (mikä on oikea määrä). Olen räjähtänyt lapselle joka ei muka löytänyt lyijykynää ja tiuskinut kaikille ilman järkeviä syitä.

Äiti on ollut vähän kireänä.

”Okei” sanon lapselle, joka lähtee kiltisti ulos ja yritän kuulostaa levolliselta vaikka päässä suhisee. Väkinäistä, mutta ehkä se riittää. Sormenpäissä kihelmöi, syvään hengittäminen on epämiellyttävää ja päässä tuntuu verenpaineen kaltainen humina. Mikä nyt, kysyn itseltäni, onko jossain joku isompi asia vinossa, mitä taakkaa kannan mukanani?

Ei ole, on vain tavallinen maanantai johon yritin mahduttaa töitä, lastenhoitoa ja ruokahuoltoa. Taas yksi tavallinen poikkeuspäivä.

On lohduttavaa tajuta, ettei mikään ole oikeasti vinossa eikä tässä ole kyse suuremmasta mielen ailahtelusta (toki sitäkin tarkasti silmällä pidän) vaan aika tavallisesta reaktiosta moneen pieneen ja isoon yhtäaikaiseen asiaan. Isoimpana tietysti itse tauti, sen hallitsemattomalta tuntuva maailman valtaaminen, vaikka hiljaisena ympärillä onkin. Sitten sen aiheuttamat valtavat laineet: lomautukset, eristäytyminen, koulut, harrastukset, poikkeukset. Uutiset joita en halua lukea; vaikeat perhetilanteet ja yksinäisten yhä suurempi yksinäisyys.

Ne miljoonat pienet minun omat asiat. Vauva joka ei nukahda unille tai herää niiltä liian aikaisin. Itkuhälytin joka tätäkin kirjoittaessa tärisee vieressäni. Koululainen joka ei millään jaksa tehdä kouluhommia, ja jota ei minun yhä kireämmäksi yltyvä nalkuttaminen ainakaan auta.

Eroahdistus, ruokahuolto ja edelleen moppaamatta jäänyt keittiön lattia. Palaveri päiväuniaikaan ja liesi joka meni rikki ja korjataan vasta viikon päästä. Vauva jolla nälkä ja kynä joka tippui. Koululainen jonka kaveri pyytää kylään koulujen alettua koska ”me saadaan taas kyläillä!”

Saadaanko me äiti? En tiedä.

Täysi näköalattomuus kun minkään kestosta ei ole tietoa. Koulut aukeaa, tulemmeko kipeäksi? Pysymmekö terveenä vai kaatuuko vain kaikki yritykset? Milloin saa taas haaveilla ja mistä – ystävän halaamisesta, mökkeilystä, ravintoloista (oh niistä haaveilen päivittäin kyllä), matkustamisesta? Tuleeko tämä takaisin, tai jokin vielä pahempi joskus myöhemmin? Mistään ei uskalla enää unelmoida.

Välillä on vaikea muistaa että on ok olla kireänä, joten kirjoitan sen itselleni ylös: On poikkeustilanne. Minä teen töitä ja paimennan kahta koululaista. Heillä on myös paineita, stressiä ja kummallista ajanjaksoa vaikka eivät osaa kaikkea sanoa. Teen aivan helvetisti ruokaa, joka päivä koko ajan. Siivoan sitäkin enemmän eikä silti ole siistiä.

Niin, ja hoidan vauvaa. On vaikea muistaa että olen nyt yhtä aikaa yrittäjä, kotiäiti, laitoshuoltaja ja oudossa tilanteessa. On ok olla vähän tärisevä välillä.

Illalla hallitus kertoi, että rajoituksia aletaan pikkuhiljaa keventää. Meinasin itkeä kun kerrottiin että 10 henkeä muuttuu 50 hengeksi – vaikka en ole tähän astikaan ollut kymmenen hengen porukoissa. Sitten sanottiin kahdesti että tämä on uusi normaali ja että kahden metrin turvaväli jäänee. Meinasin taas itkeä.

Päivä kerrallaan, itku kerrallaan mennään näemmä.

Lue myös: 

JAA
6 No tags Permalink
6 Comments
  • -R
    toukokuu 4, 2020

    Sisältövaroitus tuonne alkuun? En minäkään noita halua lukea, ja siksi en lue. Ja sitten ne pomppaa silmille täällä. 3kuisen äitinä, empaattisena ja vahvalla mielikuvituksella varustettuna, tuommoset mielikuvat on liikaa ja jää vaivaamaan liian pitkäksi aikaa, tiedän kokemuksesta. Ja siksi niitä välttelen.

    Muuten, kiitos tästä. Hyvä muistutus.

    • Valeäiti
      toukokuu 4, 2020

      Tiedätkö oot ihan oikeassa. Mä itsekin ärsyynnyin että jouduin ton asian lukee yhdestä kommentista kun koko uutisen teitoisesti jätin lukematta. Eikä se oikeastaan edes liity tähän tilanteeseen joten otin koko homman pois. Kiitos kun huomasit ❤️

  • Iitamaria
    toukokuu 5, 2020

    Olen usein toistellut mielessäni tätä sinulta lainaamaani ajatusta, että nyt voi laskea sitä rimaa.
    ..ei se kaikessa helpota, mutta vähän.

    Okei, keittiössä on likainen lattia ja liesi ei toimi? Aloittakaa siis grillikausi ja mikrottakaa eiliset grillaukset sitten lounaaksi, tai päinvastoin, sillä kuka kieltää grillaamasta aamupäivisin. Siinä se lattiakin saa olla oman onnensa nojassa tulevan tuohikuun perjantaihin asti kun grillatessa aina joku kuitenkin ramppaa keittiön ja pation väliä kuin stoccan alessa ainakin.

    Ja äidin pitäisi varmaan päästä ihan yksin saunaan, vaikka kylmään saunaan, mutta hetkeksi ihan yksin. jopa kännykkä voi jäädä muiden grilliseuraksi.

    Leiki että tää on nyt se pääsiäisen pitkä viikonloppu joka jäi silloin pitämättä kun tuli taivaan täydeltä *askaa ja loskaa. Tai joulu. Tai vappu… Loskaa tuli kuitenkin.

    Me selvitään tästä kyllä. Sä selviit kyllä. Nyt olet vaan hetken oikea oman arkesi limbokuningatar ja lasket rimaa vielä vähän.

    • Valeäiti
      toukokuu 5, 2020

      Ah, kiitos – omat neuvot parhaat neuvot 😂näinhän Se todellakin on et pitää vaan edelleen laskea rimaa ja hinkuttaa sitä pitkin vatsallaan. Tosi paljon helpottaa kyllä eiliNen tiedotustilaisuus ja näkymä siihen että tämä on päättymässä ainakin jollain tavalla, muuttumassa taas.

  • Nimetön
    toukokuu 5, 2020

    Huomasin tuossa pari viikkoa sitten että olen kuin vihainen ampiainen, jotenkin kaikki jutut ja ihmiset ärsyttivät. Aloin menemään aidan vierestä, ei enää edes madallettu aita riittänyt. Olen vain pitänyt porukkaa hengissä.

    Huomasin myös että on ollut ihmisiä joiden seuraaminen vaikka instassa alkoi v*tuttamaan ihan hirveästi. Kun itse on saanut ainoa ”oman ajan” koko tämän koronan aikana yhden pakollisen lääkärikäynnin ajaksi, niin alkoi turhauttamaan koronan takia inisijät jotka syövät rauhassa kotona pizzaa ja juovat viiniä 😀 Jep, ei oo heidän syy mutta mua risoi silti. Lopetin siis seuraamasta ja en ole enää niin vihainen.
    Ja kyllä olen kateellinen, katkera ja kaikkea muuta mutta laitoin silti tämän asian ”hoitoon” ja tein jotain mistä tuli parempi mieli.

  • Reettap
    toukokuu 5, 2020

    Täällä täristään ja aaltoillaan myös!

    Omassa arjessani aivan toisenlaisten muuttujien ympäröimänä, mutta täristään silti ja tiuskitaan sille, joka väärällä hetkellä eteen sattuu. Kirjoittamassasi oli niin paljon tuttua!

    Ja vaikka se jatkuvasti unohtuu, että nyt on poikkeustilanne ja on ihan ok, että ei pysty kaikkeen, niin vaikea sitä on uskoa. Helpompi olisi tiedostaa ja huomioida se, että käsi olisi vaikka murtunut ja olisi jotain konkreettista, joka tekisi poikkeuksen näkyväksi. Tämän hetkinen tilanne on aivan liian iso ja abstrakti, jotta sen osaisi huomioida.

    Mutta ei auta kuin opetella ja mennä eteenpäin päivä kerrallaan, niin tyhmälle kuin se alkaakin jo tuntua.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.