Olen tässä viime päivät miettinyt sitä, miten paljon ja usein vanhemmuus muuttuu.
Ihan käytännön tasolla tietysti arki muuttuu jatkuvasti lapsen kasvaessa. Ensin arkea rytmittää syömisen opettelu, sitten nukkumisen tai ehkä varhaiskasvatuksen aikataulut ja lopulta harrastusten vakiovuorot, koulujen aamut ja työvuorot.
Vauvavuosi on tämän kaiken intensiivisin paketti, siinä tapahtuu kirjaimellisesti sellaisia yön yli päivityksiä että juuri kun luulit oppineesi miten homma menee, tapahtuu jotain ja kaikki menee uusiksi. Vauva alkaa valvoa pidempään tai nousee seisomaan. Ohjelmistopäivityksiä tulee sata yhden vuoden aikana.
Vauvavuotta on myös helppo ”analysoida” kun se on niin konkreettista: vauva seisoo tai makaa, syö tai vain heittelee ruokaa, on paikallaan tai kiipeää, puhuu tai ei. Vauvan muutokset ja niiden kanssa kasvaminen on jotenkin ilmiselvää ja helposti vertailtavaa.
Kun lapsi kasvaa isommaksi, kaikki tapahtuu salamyhkäisemmin. Usein jopa niin ettei vanhempi itse huomaa muutosta. Yhtäkkiä havahdut siihen ettet ole lukenut iltasatua enää pitkiin aikoihin. Ja hetkinen, pitääkö tässä alkaa sopia jotakin kotiintuloaikoja? Ehkä näiden ei tarvitse enää kysyä lupaa mennäkseen jonnekin?
Milloin me ollaan viimeksi halattu?
Siirryttäessä lähemmäs murrosikää, alkaa yhtä vaivihkaa itenäistyminen vanhemmasta. Tosin sanottakoon heti että olen kyllä oppinut että tässä vaiheessa on edessä vielä yksi yhden yön yli tapahtuva muutoshyppy, kun SE alkaa ja lapsesta tulee oikeasti haastavammin käyttäytyvä murrosikäinen, me emme ole ihan vielä siinä.
Jo nyt tässä kohtaa olen kuitenkin huomannut että se yksi ainoa tärkeä vanhemmuuden taito vaatii yhtäkkiä ihan uudenlaista vaalimista. Se taito ei todellakaan liity mihinkään konkreettiseen vaan se on yhteys lapseen.
Yhteys lapseen on ehkä tärkein asia vanhemmuudessa, se ainoa asia jonka toteutumisesta pitää kantaa vähän enemmän huolta (perustarpeiden tyydytyttyä, tietysti) ja jonka kanssa ei pidä olla liian armollinen itselleen. Lasta ei saa päästää luisumaan liian kauas itsestä.
Ihan pienen lapsen kanssa se tulee helposti: osallistu ja ihaile, vietä vähän aikaa tyypin kanssa ja yhteys syntyy takuulla. Silloinhan seuranasi on yhteyden mestari, ihminen joka ei kerta kaikkiaan hyväksy puolikasta huomiota ja joka on itse aina 100% läsnä kaikessa mitä tekee.
Mutta sitten on niinkin että yhtenä päivänä ne on kato kato kato äiti kato koko ajan ja sinä ajattelet että enkö minä koskaan saa olla rauhassa. Sitten seuraavana kodissa kaikuu hiljaisuus kun lapsi katoaa kaverille, treeneihin, pelaamaan omaan huoneeseen tai vain kasvamaan itsenäiseksi ja sinä ajattelet enkö enää koskaan saa olla niiden kanssa.
Tässä kohtaa voi hymyillä onnellisesti ja ajatella että onpa mahtavaa kun lapsi viihtyy nyt tosi paljon itsekseenkin ja meitä ei enää niin paljon tarvita! Voi vaikka vaan huikata hyvää yötä ja olihan läksyt tehty ja käydä itse iltalenkillä.
Se on vähän harhaa. Siis kaiken mokomin, saa ottaa ilon irti omasta ajasta! Mutta yhtäkkiä sitä oman ajan herkkua pitää itse säännöstellä, ja huomioida että lapsi tarvitsee silti sitä yhteyttä ja seuraa ja että se pääsee aika helpolla jäämään tosi vähille jos ei aktiivisesti vanhempana kiinnitä siihen huomiota.
Olenkin alkanut olla uskomatta lapsen ”en kaipaa seuraa” olemusta ja tuppautumaan seuraan. Ihan vaan juttelemaan, kyselemään mitä se juuri nyt tekee, osoittamaan kiinnostusta. Jonkin ajan päästä se syvempi keskusteluyhteys saattaa taas löytyä sieltä ja lapsella onkin paljon kaikenlaista pohdittavaakin mielessään vaikka hetki sitten ajattelit ettei tuo nyt mitään tarvitse, tyytyväiseltä näyttää.
Ison lapsen kanssa korostuu se miten vanhemmuus on ihmissuhde, joka voi parhaiten kun sille annetaan huomiota. Iso lapsi pärjää vaikka monta viikkoakin ilman omaa vanhempaansa, eikä sillä vanhemmallakaan ehkä ihan samalla tavalla tule heti ikävä lasta sillä tavalla miten pientä vauvaa ikävöisi, mutta ei se yhteyden tarve sieltä mihinkään ole lähtenyt.
Se yhteys vaan on kaivettava eri tavalla esiin, aktiivisesti.
Musta tää on ollut yksi vaikeimpia hyppyjä vanhemmuudessa. Kun tavallaan monen vuoden aika intensiivisen vaiheen ja tarpeen ja läsnäolon jälkeen saa yhtäkkiä paljon happea ja siitä ansaitusti iloitsee ja ottaa vähän omaa aikaa. On niin ihanaa kun ei tarvitse joka hetki keskeyttää omia puuhia lapsen takia! Sitä sitten uppoutuu niihin omiin juttuihin ja lykkää vielä hetken lapsen luo menemistä kun ei sillä mitään akuuttia hätää nyt ole.
Sitten heti perään huomaakin että on jo ilta eikä olla juteltu mitään koko päivänä.
Aivan kuin se lapsi olisi ilmapallo jota ensimmäiset vuodet pumpataan täyteen niin että se ilmapallo on naamalla ja blokkaa muut näkymät ja puheet kunnes sitten se pallo alkaa kauniisti itsenäisesti leijua ja meinaat huokaista helpotuksesta mutta samalla äkkäät että siitä narusta on parempi pitää kiinni ettei pallo karkaa aivan yksinään ylös taivaisiin.
Sitten erityisesti jos ihmisellä sattuu olemaan neljä lasta joista yksi voisi vaikka jo taitojensa ja kypsyytensä puolesta muuttaa omaan taloon, on oltava ekstratarkka siinä ettei anna sen yhden ison eriytyä liikaa. Ihan lapsi sekin vielä on, ja on vielä pitkään.
Joten minä hipsin aina välillä heidän valtakuntaansa ja alan kysellä. Tai vain kertoa omasta päivästäni, mitä vain. Vietän hetken aikaa heidän kanssaan, vaikka ilmeistä tarvetta ei ole. Ihailen vain kauniita ilmapallojani.
Se kannattaa aina lopulta, vaikka aluksi tuntuu että kaipaakohan se ollenkaan meidän seuraa. Niinpä aion jatkaa ilmapallojeni narujen nykimistä niin kauan kun saan niiden narusta pitää kiinni.
Toivottavasti loppuelämäni.