Itseni tylyttäminen on rasittavaa – lopettaisin heti jos osaisin (mitään en osaa!)

Nonni, koko tunti on sitten viisi minuuttia myöhässä mun takia. Hyvin meni saatana. Oon just tää kiirepentti joka ei osaa yhtään rauhoittua. Miksi mun mahasta tulee tämmöset jenkat vielä sivuunkin, kaikilla muilla tuntuu tuo maha tulevan söpönä pallona vain eteen. ”pidä selkä ojennettuna”,  ei se pysy ojennuksessa. Miten suorana sen pitäisi olla? Mulla on kyllä niin huono ryhti. Hengitä hengitä. Miksi hengitän koko ajan lyhyemmin kuin noi muut. Täytyy yrittää pysyä tahdissa. Mä en kyllä jaksa pitää näitä silmiä kiinni. Rentoudun taas väärin. Selkä toista ihmistä vasten? Oletko tosissasi? En mä kehtaa! Nyt toi huomaa etten uskalla nojata kokonaan sitä vasten. Miksi mä en uskalla nojata. Miksi muiden mehiläinen kuulostaa kauniin korkealta ja mun on tämmönen viskibasso. En varmaan osaa rentoutua synnytyksessäkään. Taaskaan.

Että semmoinen rentouttava äitiysjoogatunti. 90 minuuttia tylytystä, itseni tylytystä.

Olen vältellyt tämmöistä joogaa näemmä ihan syystä: siinä oltiin hiljaa ja kuunneltiin omia tuntemuksia. Jos minä olen hiljaa ja keskityn tuntemaan itseni, kuulen myös itseni.

Ja minä puhun aivan järkyttävän rumasti itselleni, kritisoin kaikkea. Siis ihan kaikkea, vaikka en koskaan ajattelisi kenestäkään muusta ikinä niin pahasti kuin itsestäni.

Ei siellä joogassa kenenkään muun mehiläinen ollut vääränlainen tai akupunktiopisteiden painaminen kamalaa. Siis minä ihan mielelläni painelin “neljä sormen verran pakaravaosta ylöspäin” tuntemattoman naisen pyllyä. Uskokaa tai älkää, se ei ollut se kiusallinen vaihe. Mutta ei herranjumala kun oli minun vuoroni olla paineltavana.

Hyvä että muistin hengittää kun laskin mielessäni kaikkia niitä tapoja miten voin pyllistellä siinä väärin. Yritin olla ihan paikallani ettei hän luule tekevänsä väärin. Toivoin että pakavarakoni olisi selkästi havaittavissa ettei hänen tarvitse pohtia mihin piti painella. Sitten pelkäsin olevani liian paikallani, ettei hän vain kysy onko kaikki hyvin.

Oikeasti olisin halunnut joko juosta pois tai vain seistä siinä yksinäni oman vuoroni ajan ja todeta ettei minulle tarvitse nyt näitä akupunktiopisteitä etsiä. Älä sinä minun vuokseni vaivaudu, tämä on hei ihan hyvä näin.

Kotimatkalla ruodin tapahtunutta ja mietin (märehdin) sitä miksi minun on oltava niin kamala itselleni. Samalla kun kuuntelin mainiota Auta Antti! -podcastia. Siinä Antti neuvoi kuulijaa kirjoittamaan aamusivuja, ”käsin kolme sivua tyhjään vihkoon joka aamu”. Mä en kyllä voisi kun mun käsiala on niin ruma ja jututkin olisi varmaan tyhmiä kuiskuttelin itselleni.

Olisin jo nauranut ääneen itselleni, jollen olisi pelännyt että nauruni kuulostaa tyhmältä ja suuni mennyt tyhmään asentoon sitä tehdessä. Siis ihan oikeasti, nyt on sitten käsialakin niin ruma ettei voi kirjoittaa sivuja, joita ei ole enää koskaan tarkoitus katsoa.

Mistä tämä naurettava itsetarkkailu ja -kritiikki oikein kumpuaa? Se ei ehkä ole edes pelkkää kritiikkiä vaan myös sellaista jäytävää epäonnistumisen pelkoa. Että jos yritän tätä, en tule olemaan siinä hyvä, varsinkaan paras. Toisin sanoen, häviän. Jos ei voita, häviää.

Minähän en osallistu kilpailuun, ellen usko voittavani sitä. Olisi liian kamalaa hävitä. Inhoan laskettelureissuja, koska olen porukan hitain. En mielelläni lähde ystävän kanssa juoksulenkille, koska tiedän että haluaisin juosta hitaampaa mutta en kehtaa sanoa sitä ääneen. Mieluummin sanon että vihaan lenkkeilyä tai en osaa lautailla (kumpikaan ei ole totta), koska silloin kukaan ei voi sanoa että oho, olitpas huonompi kuin luulinkaan.

Minä olen juuri se ihminen joka menee lääkäriin ja sanoo että ei se nyt kai sitten niin kipeä ole, tulin vain varmuuden vuoksi. Salaa samalla toivoen että käsi on vähintään murtunut ja saisin jotain urheuspisteitä. Koska jos se toden totta ei ollutkaan sitten niin kipeä niin minähän se säälittävä surkimus olin joka turhasta vinkui.

Ihme epäonnistujamuija. Siis tyyppi, joka epäonnistuu jatkuvasti mielessään ettei joku muu ehtisi huomata sen epäonnistuvan. Vaikka se ei oikeastaan edes koskaan epäonnistu, joskaan ei ehkä voitakaan. Huoh sentään.

Surettaa ja raivostuttaa jo nyt, että tiedän tämän saman epäonnistumisen pelon seuraavan minua taas myös synnytyssaliin. Ei sillä tavalla että pelkäisin epäonnistuvani siinä itse teossa, vaan että kaikki muu sitä ennen menee väärin. Että kuulostan tyhmältä vaikeroidessani, että suuni on ruma kun huohotan, että sairaalakaapu näyttää tyhmältä, että en osaa pyytää apua oikein tai pyydän jotain liian aikaisin.

Osaan valittaa itselleni ihan mistä vain, se on nyt moneen kertaan nähty.

Ja tiedättekö mikä on kaikkein oudointa? Tätä ei tapahdu mulle työelämässä ollenkaan. Siellä en juuri koskaan ajattele etten tulisi onnistumaan ja siedän jopa melko hyvin ne tilanteet joissa en onnistu täysin. Jonkin ihmeen kautta osaan siellä erottaa teot ja ihmisen toisistaan ja pidän itseäni ihan arvossa. Se on se kaikki muu mikä on vaikeaa. Noin lähtökohtaisesti näen itsessäni sen sata eri tapaa epäonnistua ihmisena.

Pikkusen raskasta, pikkusen rasittavaa.

Tämäkin teksti jo ärsyttää. Että pitääkö sitä nyt sitten kaiken kansan edessä valittaa, näköjään pitää. Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, ja onpahan sitä eilen kovasti kaipaamaani tunnetta. Heitän tämän sinne samoille vesille missä olen jo seitsemän vuotta kalastanut ja kysyn perään koukun:

Onko siellä joku muukin jatkuvasti itselleen marmattava ääliö?

Kuvituskuvina epäonnistunut kuva, kuva jonka sanon olleen epäonnistunut, kuva jossa ilme on tahallaan hoopo että kuva ei olisi vain huono ja kuva joka 132 yrityksen jälkeen kelpasi.

Lue myös: 
Älä turhaan vuokseni vaivaudu

 

Tältä kirjoittaminen minusta tuntuu

Ottaen huomioon etten tiennyt vielä seitsemän vuotta sitten osaavani kirjoittaa, olen uskomattoman riippuvainen kirjoittamisesta. Rakastan kirjoittamista ja kaipaan sitä fyysisesti kun en sitä tee.

Jaksan kirjoittaa vaikka kymmenen sivua päivässä – ja kirjoitankin. Töissä sähköposteja, storyboardeja, muistiinpanoja, viestejä ja konseptikuvauksia, iltaisin blogia tai somepäivityksiä. Rakastan näistä kaikkea. Mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän tekstiä riittää. Sanoja tulvii mieleen ja lauseet jäsentyvät päässä vaikka yrittäisin muuta ajatella.

Olisi niin ylevää sanoa kaikki tämä ollen suuri kirjailija, sellainen kipeän kauniisti kirjoittava. En ole. Kirjoitan pääosin samalla tavalla maneerisesti ja samoja muutamaa sataa sanaa käyttäen. Dramaattisilla lauserakenteilla (lyhyitä päälauseita ilman verbejä) turhan kuvailevasti ja lähes aina liian pitkästi. Silti, uskon että minä ja vaikka Kilven Eevakin olemme kokeneet samaa ihmeellistä taikaa tässä hommassa.*

Tätä kirjoitan nyt siksi että oli pakko saada kirjoittaa jotain blogiin tänään mutta en keksinyt mitään. Yritin tovin väkisin keksiä aiheen tai vitsin jonka voisin muotoilla teille kiinnostavaksi kirjoitukseksi. Ymmärrettyäni että kirjoitin tätä tekstiä päässäni, päätin kirjoittaa sen. Vaikka pelkään että lukisitte ehkä kuitenkin mieluummin jostain muusta.

Kirjoittaminen on tyhjentävintä nautintoa vain silloin kun se tulee itsestään, halusta kirjoittaa. Teksti melkein syöksyy näppikselle ajattelematta ja sitä vain tulee, tulee, tulee. Sellainen hyvälaatuinen noro. Tulee äkkiä, voimalla ja yllättäen eikä lopeta ennen kuin kaikki on tyhjennetty.

Niin, kukaan ei sanonut että se väkisin tuleva teksti olisi jotenkin ylevää tai kaunista. Se voi olla myös kömpelö kielikuva norosta ja silti se on pakko kirjoittaa.**

Parhaat tekstit ja paras kirjoituksen fiilis tulee silloin kun kirjoittaa omista tuntemuksistaan, erityisesti niistä joissa on ristiriitaa. Jotain sellaista jota ei ehkä haluaisi sanoa ääneen mutta samalla se on pakko kirjoittaa. Kirjoittaminen on silloin aivan euforista, se asettaa ajatukset järjestykseen ja luo minusta maailmaan heijastuksen joka on täysin totta mutta kuitenkin irrallaan. Silloin katson itseäni näppiksen takaa kuin vierasta ja osaan olla empaattinen, ratkaisukeskeinen ja hyväksyvä.***

Ne tekstit syntyvät lähes poikkeuksetta hirvittävän nopeasti, tuntuu kuin sen tekisi silmät kiinni. Sormet juoksee, äly ei. Sitä vain kirjoittaa melkein henkeä pidätellen kunnes yhtäkkiä kaikki vain loppuu. Asiat on sanottu ja kirjaimet järjestyksessä. Tarina on eheä eikä korjattavaa löydy. En vieläkään ymmärrä miten tätä taikaa voi tapahtua, se tuntuu musta aivan yliluonnolliselta.

Sellainen lähes hengellinen kokemus, tunne siitä että se teksti todella vain ryöppysi minusta, minä olin vain väline sille.

Yleensä kun ajattelen haluavani kirjoittaa, ajattelen noita tekstejä. Silloin harmittaa etten tunne juuri silloin mitään mistä kirjoittaa. Keksin monta asiaa ja aihetta, joista voisin yhden kelpo tekstin vääntää. Mutta jos mieltäni ei juuri sillä hetkellä paina tai nosta jokin suuri tunne, jotain jää puuttumaan. Ehkä se ei olekaan niin paljon se kirjoittaminen jota kaipaan vaan tunteminen.

Harmi siis kai että elämäni on juuri nyt kovin tasaista.

Sitten on niitä tekstejä, jotka on eri tavalla pakko kirjoittaa. Ne on luvattu jollekin maksavalle kumppanille tai itselleni. Niiden aloittaminen ei lähde samalla kipinällä mutta ihan yhtä lailla niihin löytyy yhtäkkiä kesken arkisten touhujen hyvä kulma, hauska vitsi tai tärkeä asia joka pitää muistaa kirjoittaa. Pian sitä jo huomaa kirjoittaneensa puolet tekstistä johonkin talteen viimeistelyä varten. Sekin on euforista, tyhjentävää, puhdistavaa.

Nyt huomaan että tämä teksti alkaa olla valmis, vaikka en vielä tiedä mitä kaikkea olen siihen kirjoittanut. En ole sitä vielä lukenut, yllätys odottaa vielä purkamistaan. Mutta tahtini hidastuu, sormet jäävät välillä lepoon ja silmät tuijottavat kursoria. Puro on melkein tyhjä. Tässä kohtaa pidän tauon, luen aiemmin näytölle ilmestyneen läpi. Lisään unohtuneita asioita, poistan kokonaisia kappaleita.**** Editoin pahimmat tunteen kärjet sellaisiksi, etten ehkä irvistä niille viiden vuoden päästä. Lopulta joko nyökkään hyväksyvästi, keksin otsikon ja päätän julkaista (äh, blogijutuissa pitää olla aina joku kuva. Mistä minä nyt jonkun kuvan revin) – tai sitten poistan koko tekstin.

Poistan tekstejä silloin tällöin. Ehkä se ei ole muille kiinnostava, ehkä se oli liian paljas, ehkä sen tarkoitus ei sittenkään ollut tulla julki. Mutta kirjoittaa se piti. Eikä tekstin arvo siitä suinkaan vähene että se poistettaisiin. Se silti tuli, oli ja muotoili. Päästi vapaaksi jotain, vangitsi toista.****

Teksti on ihanaa, teksti on elämä. Miten ihmeessä se voi olla mulle niin tärkeää vaikka en ole siinä mikään uskomaton Beethoven vaan ihan tavalllinen pulliainen joka kirjoittelee juttuja? Miksi kaikki eivät ymmärrä tätä salaisuutta, miten tämä on joillekin niin vaikeaa?

Ja miten hemmetissä en tiennyt tästä ennen vuotta 2012?

 

BEHIND THE SCENES:

Tämän tekstin kirjoittamiseen meni 12 minuuttia ja sen kirjoittaminen tuntui kivalta, tuli kepeästi.

* tämän kappaleen lisäsin oikoluvun aikana

** tästä olin iloinen. Että tekstiin tuli vahingossa kuitenkin vähän Valeäitiä mukaan, eikä se jäänyt ihan kamalan melodramaattiseksi.

*** tämä kappale oli nyt juuri sellainen, jota en oikeastaan edes muista itse kirjoittaneeni. Se tuli jostain sieltä.

**** en lopulta poistanut mitään koko tekstistä.

***** tosin tämän voisi poistaa. Vähän liian dramaattista nyt kyllä. Annetaan olla, jotta tiedätte mitä olisin editoinut!

Raskausviikko 28: Voi selkäni minkä teit

Raskausviikko 28

Onko tämä sittenkin välilevyn pullistuma?

Torstaina ajaessani töihin tajuan että liitoskivuiksi luulemani selän kipu on itse asiassa aika tuttua. Se säteilee jalkaa pitkin ja tykyttelee eri tavalla kuin tavallinen elämänkumppanini, “nikamat lukossa” – särkyni. Muistan tämän kivun pahempana muutaman vuoden takaa kun välilevy otti ja pullistui (räjähti) yhdessä korismatsissa. Kun nyt tarkemmin mietin niin se Levin kävelylenkki oli kyllä aivan todella vaikea. Niin vaikea että jouduin siellä ostamaan itselleni kevyet tennarit että pystyin kävellä vielä loppuillan.

Eipä siinä mitään, välilevyjä pullahtelee tuon tuostakin. Silloin vuosia sitten magneettikuvaa ja hieman yli 50-vuotiaan tasoista rankaani tarkasteleva lääkäri totesi että kaikki yli 30-vuotiaat saa jonkun pullistuman diagnoosin jos ne laitetaan tonne putkeen. Se on ihan tavallista ja hoitona on lepoa, lääkkeitä ja jumppaliikkeitä. Nyt vain en tiedä yhtään mitä ne jumppaliikkeet voisi olla ja (kunnon) lääkkeitä en voi syödä. Lepään siis niin paljon kuin voin.

Käytän kaupassa kärryjä rollaattoreina. Leffateatterissa rotkotan puoliksi ulkona penkiltäni. Liikun kuin (raskaana oleva) mummo aina ensimmäisen metrin ylösnoustuani. Näytän kaiken kaikkiaan tosi raihnaiselta ja olokin on kyllä päivisin aika död.

Pitkän pääsiäisodottelun jälkeen pääsen viimein tutulle fyssarilleni. Hän saa tilanteen auki käsittelemällä sitä vanhaa tuttua SI-nikamaa ja hieromalla hieman kireäksi mennyttä piriformiksen aluetta. Ai. Saatana. Se. Sattui. Saan teipit selkään ja muutaman hyvän jumppaohjeen sekä kehoituksen liikkua rohkeasti kivusta huolimatta. Olo helpottuu heti, erityisesti kun kuulen ettei todennäköisesti kyseessä ole mitään muuta kuin entisestään pahentunut tila selän ennestään löysissä nikamissa.

Tämä raskaus on alun pahoinvointia lukuunottamatta ollut aivan super ja heittämällä vielä helpompi kuin kaksi edellistä. Mutta edellisissä selkäni oli paremmassa kunnossa kuin ennen raskauksia, nyt näemmä toisin päin. Vihdoin se vuonna 2010 fyssarilta kuulemani ”raskaushormoni tulee löystyttämään sun nikamia entisestään ja se voi kyllä olla iso ongelma” tuntuu toteutuneen.

Mutta, onneksi ei sen vakavampaa. Pitää vain jumpata, käyttää SI-vyötä ja kestää. Nyt myös jalkakrampit vaivaavat ensimmäistä kertaa, joten uneni alkavat pikkuhlijaa häiriintyä. Heräilen yöllä joko kramppiin tai yhä kreisimpiä bailuja pitävään vauvaan, joka heiluttelee koko mahaa puolelta toiselle kylkimakuulla.

Kaikesta huolimatta olen edelleen aivan pähkinöissäni tästä. Mietimme lasten kanssa nimiä (suosikkimme: Noni Nut Meni Pelleriina – kaikki ihan oikeita nimiä) ja saamme siirreltyä huonekaluja kotona niin että jonkilainen vauvan tila alkaa hahmottua yläkertaan. Olo on niin kevyt että ajattelen etten näytä edes kovin raskaana olevalta kunnes näen peilikuvani.

Edelleen toivon ettei tämä oikeastaan edes loppuisi, niin kivaa kaikki on.

Pöytään ilmestyvät kesäruoat ja valkoviinit aiheuttavat toki ihan pienen pientä kateellisuutta muita ruokailijoita kohtaan.

RV28 RV28

Kaikki raskausviikot-sarjan jutut: