Olin osannut varautua siihen että kolmas lapsi ei enää kirvoita kovin innostuneita hurraa-huutoja. Ystävälläni on neljä lasta ja muistan kuinka hän kertoi että neljännen kohdalla vastaukset alkoivat olla jo melko raflaavia. Tiedättehän, luokkaa “ette sitten osaa pitää housuja päällä vai, heh heh” tai ”no voi hyvänen aika, eikö teille mikään riitä”.
Kyllä täällä Suomessa on kuule totuttu siihen että lapsia hankitaan kaksi, sopivalla ikäerolla. Sellainen 2-3v välissä.
Se että lapsia voidaan toivoa vielä sen kahden jälkeenkin (tai ei ollenkaan ensimmäisen jälkeen) tai vaikkapa pienellä ikäerolla on kaikki ikään kuin lupa huomauttaa että oho, teitte sitten noin!
Minun kohdallani tässä on paljon itse aiheutettua. Olen käsitellyt vauvatoivetta julkisestikin, mutta kääntänyt sen aina sellaiseksi “ei meille kyllä enää koskaan” – eetokseksi koska aihe oli liian vaikea edes itselleni ymmärtää. Tajuan kyllä, että yllätimme! Silti, pakko myöntää että tuntuu pahalta ihmisten reagoidessa hölmösti. Tilanteessa kerrotaan kuitenkin jotain todella herkkää, vähän salaista ja usein aika tuorettakin tietoa.
Ennen kuin vatsaa näkyy ja mikään on vielä tuttua, sitä paljastaa jo muille sanallisesti jotain todella yksityistä.
Pääosin olen saanut kuulla pelkkää ihanaa, yllättynyttä iloa. Myös töissä, jota aluksi jännitin. Sain varauksetonta iloa ja onnea meidän puolesta, se on ollut ihanaa! Mutta sitten on ne muut kommentit, joita ilmankin olisi voinut olla.
Hämmentynyt ja lievästi tuomitseva “oikeesti?” on tullut muutaman kerran, ja pari kertaa on kysytty heti ensimmäisenä ”oliko vahinko” (ei todellakaan ollut). “Voi ei” ja “otan osaa” ovat nekin listallani huonojen vastauksien joukossa.
En myöskään tälläkään kierroksella arvosta sitä ajatusta, että asiasta saisi kertoa vasta tietyssä kohdassa. “Ai te olette siis jo käyneet siinä 12. viikon ultrassa!” Ei olla. Kerroin nyt vain sulle jo aikaisemmin koska olen sellainen. “Ai sä olet vasta niin alussa, no sittenhän ehtii tapahtua vielä vaikka mitä” on klassikko, jonka tarkoitusperästä tai tarpeellisuudesta en ole lainkaan vakuuttunut.
Tietysti on turha onnitella tai innostua kun sehän varmaan menee vielä kesken.
En halua moittia yksittäisiä ihmisiä näistä kommenteista, eivät he sillä pahaa tarkoita. Jos joku itsensä tästä tunnistaakin, tiedä etten osoita sormella tai kanna kaunaa. Yllätin teidät eikä ollut aikaa valmistella soveliasta vastausta! Kestän kyllä!
Sitäpaitsi näkisin että reaktioissa piilee enemmänkin omat ajatukset takana, uskon että reaktio kertoo hyvinkin mitä ihminen itse ajattelee omasta lisääntymisestään. Jos omalle kohdalle kolmas tuntuisi ihan katastrofilta, voi olla vaikea pomppia ilosta. Tai jos on juuri käynyt läpi valtavan surun, ei halua osallistua ehkä toisen hehkuvaan iloon.
On joukossa ollut muutama spontaani “mä olen niin kateellinen” – huokaisukin, mikä saa minut entistä enemmän uskomaan että raskausuutinen on ihmisen aivoissa suora väylä oman tilanteen miettimiseen.
Sen vain halusin vinkata, että kun joku kertoo sinulle (erittäin herkässä tilassa) ison ja tärkeän salaisuutensa, yritä hetken ajan tutkailla kertojan ilmettä, sanavalintoja, olemusta. Miten hän itse suhtautuu tähän?
“Kuuluuko onnitella vai pahoitella?” on hyvin harvoin tarpeeellinen tai hyvä kysymys. Jos ihminen tuntee sinut riittävän hyvin kertoakseen epätoivotusta raskaudesta, sinäkin ehkä tunnet hänet niin hyvin että osaat sen jo aavistaa. Jos et tunne häntä niin läheisesti, hän tuskin kertoisi asiasta sinulle.
Jos et ole varma, onnittele.
Onnittelu on kaikissa tapauksissa melko varma vastaus. Jos päässäsi jotain muita vastauksia risteileekin, meissä ihmisissä on se hieno ominaisuus että voimme jättää ne paskimmat vastausvaihtoehdot sanomatta.
Ja hei nyt kun tähän vinkkaamisen malliin pääsin niin loppuun vielä yksi timanttinen vinkki talteen jatkon kannalta: raskaana olevalta ihmiseltä ei ole koskaan tarpeen tiedustella “paljonko olet lihonut”.
Ellei halua saada turpaan.