Aamulla siivoan huoneita, taas. Haluan ottaa uusista matoista kuvia nyt kun aurinko on sopiva ja vastarymsteeratut huoneet vielä siistejä. Vain vähän siivoamista. Liian aikaisin herännyt vauva tulee jokaiseen kuvaan mukaan, hän haluaisi enemmän kuin mitään syödä kamerani.
Kuvat eivät tahdo onnistua, en osaa vieläkään uutta kameraani ja jossain on sittenkin sotkua ja aurinko väärässä kulmassa. Itkettää. Niin kuin kaikki muukin. Tajuan että on päänsärky, tai oikeastaan päänsärytön migreeni. Tuntuu että kauan odottamani lauantai menee hukkaan, kiukuttelen lisää.
Mitä tänään lounaaksi, kuinka tämä yllättää joka kerta? Eineksiä, syödään kaappi tyhjäksi. Tänään jonkun on uskallettava kauppaan, viimeistään huomenna.
He kokoavat trampan, minä nukun päänsärkyäni pois. Herään kaksi kerrosta alempaa kuuluvaan itkuun, Kolmosen päiväuni on jostain syystä keskeytynyt. Whatsappaan Insinöörin kanssa – hoidatko? Hän hoitaa.
Isot pomppivat punaposkisina melkein valmiin trampan päällä, t-paidoissa herranjestas. Ei kuulemma ole kylmä. Uskon kun asetun itse ilman takkia sohvalle kahvin ajaksi. Tässä melkein tarkenee. Hetki myöhemmin olemme kaikki kyyryssä päällekkäin sohvalla, suojaamme itseämme villatakin uumeniin, untuvatakit takaisin päälle löytäneinä. Olen tunkenut omat käteni Insinöörin takin hihoihin ja Kakkonen yrittää piiloutua t-paidassaan (ilman toista sukkaa) samoihin uumeniin eikä muka vieläkään ole kylmä.
Tämä hetki on ihana. Me kaikki samassa tilassa, yhdessä kikattelemassa ja hytisemässä. Mutta kevään pettävä viima pakottaa sisään, vauvakin herää. Tilaan meille sushit vaikka se on liian kallista mutta en jaksa taas tehdä ruokaa ja jotain kivaa on tässäkin viikossa oltava. Ahmimme ruoat ehkä seitsemässä minuutissa mutta voi jestas se oli hyvää.
Kinastelemme siitä voiko kokista juoda vielä kuudelta illalla saunajuomana. Me vanhemmat emme anna periksi. Saunomme pitkään, vauva viihtyy omassa ammeessaan jo niin hyvin että ehditään kaikki löylytellä rauhassa. Yhtäkkiä kello on jo melkein seitsemän, taas tulee kiire vauvan iltapuuhiin.
Juoksen terassin poikki pyyhe päällä, vielä pesuista kostea vauva sylissäni omaansa käärittynä. Kipitämme yhdessä sisään pimenevässä illassa, hän ihmetellen varmasti kirpeää kylmyyttä, minä edelleen sitä luksusta että meillä on tämmöinen pihasauna.
Rasvaamme, pukeudumme, leikimme. Konttaava karhukävelijä käyttää vielä illan viimeiset minuutit tutkiakseen ympäristöään: toinen jalka konttaa, toinen on jalkapohjastaan tukevasti maassa kuin tietäisi että kohta kävellään.
Yöllä hän herää kahdesti vaikka on jo oppinut nukkumaan läpi yön. Aamulla minulla on vieläkin pää kipeä ja selkä vinkurana, silmätulehduskaan ei vielä helpota. On taas sunnuntai ja huomenna maanantai. Samanlainen päivä kuin kaikki muutkin, ihan täysin erilainen.
Huomennakin olemme kotona. Teemme koulua, mietimme lounasta ja nukutamme vauvaa. Elämme kuin tämä olisi mitä tavallisinta arkea ja se onkin. Elämme tyyntä kohtaa hurrikaanissa, hiljaisessa poikkeustilassa keskellä outoa dystopiaa, maailman yhteistä painajaista. Jatkamme ja tumma pyörre ympärillämme lähestyy, vai näyttääkö se vain siltä?
Tieto siitä että painajainen on jo toisille totta ja saattaa pian meidätkin saavuttaa välähtelee mielessäni uutiskuvina. Suojatut kasvot, haudatut ruumiit. Huolestuttavan korkeat kuumeet, riskiryhmät ja tuleeko meille se pahin versio vai menikö jo lievänä ohi. Menetetyt työpaikat ja onko tästä ulospääsyä edes olemassa, kestääkö talous – meidän, teidän, yhteisemme.
Vauva kitisee, hampaita kai tulossa. Nostan sen syliini ja huudan isoille yläkertaan, niiden piti jo olla ulkona, nyt kun vielä voi. Mietin lounasta.
Vauva hiljenee puurorieskan äärelle ja se maadoittaa minut, palauttaa hurrikaanini keskelle hiljaiseen kohtaan. Lämmitän pinaattilettuja ja toivon että tuuli ympärillämme laantuu.
Ps. Kuvien matot on saatu osana kaupallista yhteistyötä VM Carpetin kanssa, niistä lisää seuraavassa jutussa