Pidin eräänä viikonloppuna pienen somevapaan ja ajattelin että tulee ihana, rento viikonloppu perheen kanssa. Tulikin ahdistus, ihan puskista.
Perjantai-iltana alkoi tuntua oudon tunkkaiselta ja harmaalta, lauantaina sain jo silmät märiksi joka kerta kun pysähdyin vähäksi aikaa kuuntelemaan itseäni. Sydän hakkasi keskimääräistä kovemmin, huulet turtuivat, päätä särki ja ohimoiden ympärillä tuntui aina välillä pakottava verenpaineen panta. Henkistä joustoa ei ollut lainkaan, pienikin vastoinkäyminen tai kina lasten kanssa oli ihan liikaa ja yhtäaikaiset äänet sai stressikerrokset ihan kattoon.
Laittakaa nyt se musa pois ja olkaa kaikki hetken hiljaa! Hemmetti, onpa tuttuja ahdistuksen tunteita. Mutta miksi?
Itselläni ahdistus on siitä inhottava kaveri ettei siihen oikein koskaan ole mitään suoraa syy-seuraus-suhdetta. Olisi tavallaan mahtavaa tietää, että joo tämä nyt tuli kun oli niin rankka viikko tai aivan selvää kun ollaan nukuttu huonosti. Mutta kuten yleensä, nytkään ei ollut juuri mitään yksittäistä isompaa asiaa jonka voisin bongata ja jota voisin käsitellä – sillä se ahdistus sitten myös helpottaisi.
Ajattelen että olisiko tässä sama kuin siinä miten usein ihminen uupuu ja romahtaa vasta kriisin jälkeen. Sykkii projektin valmiiksi, muuttaa omakotitaloon tai rämpii läpi suuren sairauden ja vasta hetkeä myöhemmin voimat loppuvat niin ettei voiveitsi pysy kädessä.
Voiko ahdistuksessa olla sama?
Ahdistuksen ja paniikin tunteet on inhottavia. Ahdistus tai paniikkikohtaus on tila jossa lievimmillään vain ketuttaa, pahimmillaan yrittää oksentaa kun pelottaa niin paljon ja pelkää pyörtyvänsä.
Se on harmaata oloa ja rauhattomuutta. Syvään hengittämistä vaikka se ei tunnu auttavan. Tekisi mieli tehdä jotain tunteen poistaakseen mutta kun ei tiedä mistä on kyse – keho on täynnä kulmattomia, nimettömiä tunteita joista on vaikea saada kiinni ja joita hädintuskin edes rekisteröi.
Yritin silti tälläkin kertaa. Heti ensin kerroin tilanteesta Insinöörille, sanoin ääneen että nyt on joku outo ahdistus taas, mulla on huono olla. Hän osasi olla kysymättä “mikäs nyt” sillä tietää etten tiedä. Sitten halasimme, koska halaus ihan fyysisesti vähentää ahdistuksen oireita, erityisesti sellainen tiukka hermostolle viestivä ote.
Sitten menin lenkille, luontoon, ilman kuulokkeita ja ilman kaveria. Yritin kuunnella mikä mulla tällä kertaa on.
Ei se lenkki mitään maagisesti poistanut. Se kyllä auttoi listaamaan pieniä asioita, jotka eivät itsessään väräytä melkein mitään, mutta joiden yhteissumma voisi aiheuttaa pientä värinää.
Kevät. Miten jatketaan hoitovapaan kanssa?
Tulevaisuus, laajemmin. Miten maailma muuttuu, entä talous?
Korona. Väistämättä se on jossain mielen perukoillla. Sairastummeko me, sairastuuko muut rakkaat?
Työt. Onko niitä jatkossa, tai onko niitä nyt liikaa? (Uskon että “on ja ei”)
Kasvatus. Osaammeko tämän? Minkälaista olikaan pienempien uhma?
Viikonloput. Taas aivan samanlainen lauantai. Samaa joka viikko ja joka viikko se sama pettymys kun meidän viikonloppu ei ole se mitä kaikilla muilla tuntuu olevan. Ei ole ulkoilua ja pullanleivontaa seesteisen siistissä kodissa vaan napinaa, sotkua ja sohvalla valuvia lapsia jotka ei tee tai halua tehdä mitään.
Yksinäisyys.
Tuo viimeinen kolahti vähän. Tajuan olleeni viime kuukausina välillä yksinäinen. Olen tosi kiitollinen että on Insinööri ja lapset ja ihana perhe, ja viikottainen lenkkiseurani on ollut aivan korvaamatonta. Mutta sellaista ystävien seuraa, sellaista että joku haluaa olla juuri minun kanssa ja viettää hauskaa aikaa, sitä on ikävä. Tarvitsen sitä enemmän kuin mitä korona ja elämäntilanne sallii.
Siksi kai työt ovat olleet taas minulle niin tärkeitäkin. Työtä tehdessä ja kotona puuhatessa saa saavutuksen tunnetta, luomisen iloa ja tekemisen meininkiä. Ne harhauttavat hyvin siitä ettei saa tarpeeksi sosiaalista kontaktia.
En tiedä mitä tällä tekstillä tai tällä ajatuksella tekisin. Oloni on ihan fine, ja juuri tällä hetkellä ihan tosi hyväkin. Tiedän aika hyvin oman oloni eri asteet ja tiedän milloin pitää hakea apua, nyt ei ole se hetki. Tämä on enemmän sellaista aaltoilua jonka voi aiheuttaa sää, unet, PMS tai krapula ja joka menee ohi. Pitää vain antautua: todeta että jaa, nyt ahdistaa ja odottaa että se menee ohi tai että ymmärtää mistä on kyse. Halata ja nukkua, elää terveellisesti (sokeri, alkoholi ja kahvi voivat pahentaa ahdistuksen oireita) ja kuunnella rohkeasti: miltä tuntuu?
Ohi se kyllä menee. Ja jos ei mene, menen lääkäriin tai suoraan terapiaan, niin kuin ennenkin.
Tämän tekstin julkaisuun mennessä oli ratkottu hoitovapaa-asiat, ystävien seura ja viikonloppujakin. Helpotti!
Lue myös: