Tällä viikolla ajauduin jotenkin Julian kanssa puhumaan menneistä töistä. Ajasta jolloin perustin yrityksiä, johdin ihmisiä, kuuntelin ihmisiä. “Oot ollu aika tiukoissa paikoissa”, sanoi Julia hiukan yllättyneenä ja hätkähdin vähän. Tuntui hetkisen ajan oudolta, että tämä puoli minusta on niin piilossa.
Tai kai minä paljonkin puhun siitä että olen ensimmäiseltä ammatiltani “bisnesmuija”, liikkeenjohdon konsultti, mutta se mitä se oikeasti tarkoittaa ja minkälaisia töitä olen elämässäni tehnyt on kuitenkin aika lailla pinnan alla.
Osittain siitä syystä että olen tehnyt paljon ns. salaisia hommia; asiakkaiden liiketoiminnan syvintä strategiaa, josta ei saa hiiskua tai ihmisten johtamisessa henkilökohtaisia, isoja asioita joista ei tietenkään puhuta. Osittain myös siksi että töistä puhuminen on tylsää, enkä ole viitsinyt ihmisiä pitkästyttää kuvailemalla minkälaista konsultin työ on.
Eikä ketään kai edes kiinnosta konsultointi, se toimii paremmin vihan kohteena mistä tahansa työelämän vaikeudesta puhuttaessa (no se oli joku KONSULTTI joka tuli ja lakkautti kaikki työt) tai vitsin punchlinena, joskus ihan ansaitustikin.
Nahkasalkut, puvut ja geelatut tukat on ihan oikeita asioita konsultoinnin maailmassa, vaikka sinne minä ja muutkin aina vaaleanpunaisissa villapaidoissakin mahtuu. Silti konsultointiin alana kyllä sisältyy vähän sellainen pompöösi patsastelu, tietyt tavat ja bullshit-bingoon hienosti sopivat sanat.
Olen aina ajatellut ettei se kliseisin konsultointi ole minua, enkä sellainen olekaan. En ole käynyt sitä perinteistä konsultoinnin koulua isoissa taloissa, joissa hierarkia on vakiintunut ja käytänteet tarkkoja (ja josta en oikeasti siis tiedä mitään ja toistelen vain stereotypioita tässä itsekin, anteeksi!).
Olen käynyt pienten toimistojen tulikokeen, jossa asiakkaan eteen heitettiin yksinään tokalla viikolla ilman että tajusin kuka oli kilpailija ja kuka asiakas. Se palaveri ei mennyt hyvin, mutta opin paljon.
Vaikka polkuni oli erilainen, olen ennen kaikkea strateginen konsultti. Tosi hyvä sellainen. Olen se ulkopuolinen henkilö, joka kutsutaan paikalle tuomaan uutta näkemystä muilta toimialoilta tai osaamisalueilta, kuuntelemaan oman organisaation tarpeita ja ratkomaan niitä yhdessä omien ihmisten kanssa. Ihminen, jonka tunneista maksetaan tosi kova hinta ja jolta siksi odotetaan hurjan paljon. Yleensä myös saadaan tosi paljon, väittäisin.
Kun kerroin Julialle vanhoja tarinoitani muina 80-vuotiaina sotasankareina (“tuon pöydän ääressä kävin kerran tosi tukalan keskustelun” “tässä päätettiin perustaa yksi yritys”), tuli aktiivinen ikävä sitä maailmaa. Strategisena konsulttina oleminen on kamalaa. Se on kamalan ihanaa ja kamalan kovaa työtä. Rakastan sitä.
Konsultointi sopii mulle hirveän hyvin koska se on todella vaativaa, nopeaa ja heittäytyvää. Pitää ymmärtää vähän monesta eri asiasta ja osata soveltaa vanhoja oppeja yhä vain yllättävämmissä tilanteissa. On osattava nähdä ja luoda ajatuksia, suunnitelmia ja tuloksia paikkoihin joissa niitä ei vielä ole ja samalla kuulostella tarkkaan mitä muut ihmiset ympärillä sanoo ja tekee sekä erityisesti mitä he oikeasti ajattelee.
On oltava esiintymistaitoinen, hyvä asiakaspalvelija, loistava ihmistuntija ja taitava ajattelemaan sekä sitten kuvaamaan ajattelun lopputuloksia niin että muut niitä ymmärtää.
Nopeudesta on hyötyä, samoin kuin sellaisesta kyltymättömästä uteliaisuudesta ja pienestä kärsimättömyydestäkin, joka saa palaamaan aina uuteen projektiin, uuteen toimialaan, eri ideaan. Mun on vaikea nähdä että jaksaisin tehdä saman alan samoja töitä monta vuotta putkeen, mutta toisaalta niin vain tässä kirjoitan blogini 11. vuosipäivänä tätä tekstiä. Kai tämäkin on riittävän vaihtelevaa.
Minusta ehkä kuvaavinta konsultoinnissa on sen luoma paine. Tätä työtä ei voi tehdä ihan kepeästi, sillä iso hintalappu pakottaa tekemään asiat hyvin, asiakkaan on saatava arvoa aika lailla joka hetkestä.
Jokaisessa projektissa on myynnin tuomat paineet, asiakkaan tyytyväisenä pitämisen paineet, oikean ajattelun ja etenemisen paineet, omien ihmisten kasvattamisen ja ohjaamisen paineet ja yleensä myös kannattavuus- ja aikataulupaineet. Muistan kun listasimme minun työni vaatimuksia äitiyslomaa varten palkattavalle ihmiselle ja esimieheni totesi että eihän kukaan halua tätä työtä, täähän on kauhea kokonaisuus.
Niin oli. Ja ihanaa. Se jatkuva stressin, paineen ja onnistumisen tasapaino on kovaa huumetta ja jotkin elämäni isoimmat kiksit ovat tulleet töissä. Kun olen ymmärtänyt vastahankaisen asiakkaan oikean kipupisteen ja johdatellut hänet kaikkien muiden puolelle, kun olen nähnyt tiimin jäsenen kasvavan vuoden verran yhden viikon aikana, kun olen saanut kuulla asiakkaalta että kaiken sen työn jälkeen he todella valitsivat meidät tekemään jonkun projektin, koen sellaista valtavaa tyydytystä ja saavutuksen tunnetta, jota on vaikea muualta löytää.
Konsultointi on myös ihan myrkkyä mulle. Se ruokkii ylivirittynyttä, ahdistukseen taipuvaa minua ja vie minulta niitä voimia mitä myös kotona tarvitaan. Pahimpina päivinä olin aivan rikki. Olin ensin puskenut rekkaa eteenpäin myyntipalaverissa (jossa pahimmillaan asiakas on todella varautunut tai jopa inhottava), sitten innostanut jotain projektia etenemään, vastannut tiimiläisten asiallisiin haastamisiin yrityksemme strategiasta ja ehkä vielä vetänyt jonkun muutaman tunnin työpajan. Sitten kiireellä päiväkodille ja lapsia patistelemaan.
Joidenkin iltojen päätteeksi tuntui että olen vain vetänyt perässäni kaikkea, enkä ollut itse ehtinyt olla kenenkään kannateltavana.
Kerran Insinööri sanoi minulle että kun sulle aina töissä annetaan palautetta että sulla on niin positiivinen ja innostunut energia, niin missä se on? En oo nähnyt. Silloin tajusin että työ vie minulta liikaa, se syö sellaiset asiat joita haluan perheelleni antaa.
Niin että tässä sitä ollaan. Ikuisesti janoamassa sitä jotain uutta ja vaikeaa, stressaavaa ja piinaavaa, jonka lopputuloksena saa jotain mikä ruokkii kaikkea omassa identiteetissä ja egossa. Mutta joka vie ison osan päivän energiasta, ja jonka yliläikkyvää stressiä ja kiirettä on lähes mahdoton hallita.
Eniten olen ajatellut mitä se työ oikeasti oli, mitä siinä rakastan.
Ei todellakaan niitä slangisanoja, pukukoodeja tai henkseleiden pauketta, enkä edes sitä stressiä ja paineen sekä onnistumisen tunnetta vaan sitä kaikkea mitä se työ minulle oikeasti merkitsee ja mikä minun roolini siinä on.
Tajusin että mulla on aina ollut työ, jossa pystyn vaikuttamaan paljon toisen ihmisen työssä onnistumiseen ja työn merkityksellisyyteen. Koen onnea ja iloa siitä, että osaan johdattaa ihmisiä eteenpäin, oli se sitten ajattelussa tai uralla.
Tajusin myös että haluan tehdä sitäkin vielä, ehkä piankin. Tää oli vähän yllättävä ajatus! Luulin olevani jo tiukasti tässä ”mukavan rennossa luovassa työssä yrittäjänä” kiinni, kaipaamatta stressiin ja paineeseen. Entä jos kaipaankin, jotenkin sopivasti?
Kaikki nämä vuodet kun olen hullaantunut Valeäidin kautta luovaan puoleen ja tehnyt sitä joskus enemmän kuin konsultointia, olen tiennyt että haluan edelleen olla myös konsultti. Mutta se mitä tuo tarkoittaa, on vielä auki mullekin.
En halua olla asiantuntijana seuraavia 25 vuotta, enkä halua perustaa omaa toimistoa (voi luoja sitä stressiä kun pitää varmistaa palkanmaksu muille!) mutta haluan edelleen laittaa aivoni sauhuamaan kun mietin miten uuden palvelun rakentaminen pitää tehdä, mitä se tarkoittaa organisaation kannalta ja mitä juuri tuo yksi ihminen tuossa tarvitsee kukoistaakseen.
Ammattini on siitä upea, että sitä voi harjoittaa tosi monessa eri paikassa: Konsultin taidot ovat sellaisia, joista on todella monessa paikassa hyötyä. Voin yhtä hyvin valjastaa nopean ajatteluni hyväntekeväisyysorganisaation varainkeruun pariin kuin jonkun uuden yrityksen vauhdittamiseen. Eikä minun työtäni voi automatisoida, koska sen ytimessä on ihmiset ja heidän ymmärtäminen.
Elämäntilanteeni taas on siitä upea, että voin syödä kakkuni ja katsella sitä myös. Voin tehdä näitä rakkaita sisältöhommia ja silti olla mukana myös konsultoinnin projekteissa yksityisenä yrittäjänä.
Tämän vuoden teemaksi olenkin asettanut itselleni makustelun. Haluan vuoden päätteeksi olla vähän viisaampi omissa toiveissani ja miettiä mitä kaikkea teen vuonna 2024, millä painotuksilla. Pitää ovet auki ja maltin mukana. Se etenee ihan kivasti, olen toistaiseksi keksinyt vasta yhden uuden kokonaisuuden jonka haluaisin perustaa 😀
Jännä nähdä miten käy.
Nyt tämän kaiken papatuksen jälkeen, mua kiinnostaa urapuhe teidän kanssa! Jos siellä on muita konsultteja tai vastaavia linjoilla niin kuulostaako mikään tästä tutulta – että perheen ja vaativan työn yhdistäminen on hankalaa muutenkin kuin aikataulujen takia? Oletteko valmiit kuluttamaan itseänne kotona ja töissä vai onko työnkuva muuttunut lasten jälkeen?
Kuvat: Aino Heininen