Ihmisen ikävä vaikean työn luo

Tällä viikolla ajauduin jotenkin Julian kanssa puhumaan menneistä töistä. Ajasta jolloin perustin yrityksiä, johdin ihmisiä, kuuntelin ihmisiä. “Oot ollu aika tiukoissa paikoissa”, sanoi Julia hiukan yllättyneenä ja hätkähdin vähän. Tuntui hetkisen ajan oudolta, että tämä puoli minusta on niin piilossa.

Tai kai minä paljonkin puhun siitä että olen ensimmäiseltä ammatiltani “bisnesmuija”, liikkeenjohdon konsultti, mutta se mitä se oikeasti tarkoittaa ja minkälaisia töitä olen elämässäni tehnyt on kuitenkin aika lailla pinnan alla.

Osittain siitä syystä että olen tehnyt paljon ns. salaisia hommia; asiakkaiden liiketoiminnan syvintä strategiaa, josta ei saa hiiskua tai ihmisten johtamisessa henkilökohtaisia, isoja asioita joista ei tietenkään puhuta. Osittain myös siksi että töistä puhuminen on tylsää, enkä ole viitsinyt ihmisiä pitkästyttää kuvailemalla minkälaista konsultin työ on.

Eikä ketään kai edes kiinnosta konsultointi, se toimii paremmin vihan kohteena mistä tahansa työelämän vaikeudesta puhuttaessa (no se oli joku KONSULTTI joka tuli ja lakkautti kaikki työt) tai vitsin punchlinena, joskus ihan ansaitustikin.

Nahkasalkut, puvut ja geelatut tukat on ihan oikeita asioita konsultoinnin maailmassa, vaikka sinne minä ja muutkin aina vaaleanpunaisissa villapaidoissakin mahtuu. Silti konsultointiin alana kyllä sisältyy vähän sellainen pompöösi patsastelu, tietyt tavat ja bullshit-bingoon hienosti sopivat sanat.

Olen aina ajatellut ettei se kliseisin konsultointi ole minua, enkä sellainen olekaan. En ole käynyt sitä perinteistä konsultoinnin koulua isoissa taloissa, joissa hierarkia on vakiintunut ja käytänteet tarkkoja (ja josta en oikeasti siis tiedä mitään ja toistelen vain stereotypioita tässä itsekin, anteeksi!).

Olen käynyt pienten toimistojen tulikokeen, jossa asiakkaan eteen heitettiin yksinään tokalla viikolla ilman että tajusin kuka oli kilpailija ja kuka asiakas. Se palaveri ei mennyt hyvin, mutta opin paljon.

Vaikka polkuni oli erilainen, olen ennen kaikkea strateginen konsultti. Tosi hyvä sellainen. Olen se ulkopuolinen henkilö, joka kutsutaan paikalle tuomaan uutta näkemystä muilta toimialoilta tai osaamisalueilta, kuuntelemaan oman organisaation tarpeita ja ratkomaan niitä yhdessä omien ihmisten kanssa. Ihminen, jonka tunneista maksetaan tosi kova hinta ja jolta siksi odotetaan hurjan paljon. Yleensä myös saadaan tosi paljon, väittäisin.

Kun kerroin Julialle vanhoja tarinoitani muina 80-vuotiaina sotasankareina (“tuon pöydän ääressä kävin kerran tosi tukalan keskustelun” “tässä päätettiin perustaa yksi yritys”), tuli aktiivinen ikävä sitä maailmaa. Strategisena konsulttina oleminen on kamalaa. Se on kamalan ihanaa ja kamalan kovaa työtä. Rakastan sitä.

Konsultointi sopii mulle hirveän hyvin koska se on todella vaativaa, nopeaa ja heittäytyvää. Pitää ymmärtää vähän monesta eri asiasta ja osata soveltaa vanhoja oppeja yhä vain yllättävämmissä tilanteissa. On osattava nähdä ja luoda ajatuksia, suunnitelmia ja tuloksia paikkoihin joissa niitä ei vielä ole ja samalla kuulostella tarkkaan mitä muut ihmiset ympärillä sanoo ja tekee sekä erityisesti mitä he oikeasti ajattelee.

On oltava esiintymistaitoinen, hyvä asiakaspalvelija, loistava ihmistuntija ja taitava ajattelemaan sekä sitten kuvaamaan ajattelun lopputuloksia niin että muut niitä ymmärtää.

Nopeudesta on hyötyä, samoin kuin sellaisesta kyltymättömästä uteliaisuudesta ja pienestä kärsimättömyydestäkin, joka saa palaamaan aina uuteen projektiin, uuteen toimialaan, eri ideaan. Mun on vaikea nähdä että jaksaisin tehdä saman alan samoja töitä monta vuotta putkeen, mutta toisaalta niin vain tässä kirjoitan blogini 11. vuosipäivänä tätä tekstiä. Kai tämäkin on riittävän vaihtelevaa.

Minusta ehkä kuvaavinta konsultoinnissa on sen luoma paine. Tätä työtä ei voi tehdä ihan kepeästi, sillä iso hintalappu pakottaa tekemään asiat hyvin, asiakkaan on saatava arvoa aika lailla joka hetkestä.

Jokaisessa projektissa on myynnin tuomat paineet, asiakkaan tyytyväisenä pitämisen paineet, oikean ajattelun ja etenemisen paineet, omien ihmisten kasvattamisen ja ohjaamisen paineet ja yleensä myös kannattavuus- ja aikataulupaineet. Muistan kun listasimme minun työni vaatimuksia äitiyslomaa varten palkattavalle ihmiselle ja esimieheni totesi että eihän kukaan halua tätä työtä, täähän on kauhea kokonaisuus.

Niin oli. Ja ihanaa. Se jatkuva stressin, paineen ja onnistumisen tasapaino on kovaa huumetta ja jotkin elämäni isoimmat kiksit ovat tulleet töissä. Kun olen ymmärtänyt vastahankaisen asiakkaan oikean kipupisteen ja johdatellut hänet kaikkien muiden puolelle, kun olen nähnyt tiimin jäsenen kasvavan vuoden verran yhden viikon aikana, kun olen saanut kuulla asiakkaalta että kaiken sen työn jälkeen he todella valitsivat meidät tekemään jonkun projektin, koen sellaista valtavaa tyydytystä ja saavutuksen tunnetta, jota on vaikea muualta löytää.

Konsultointi on myös ihan myrkkyä mulle. Se ruokkii ylivirittynyttä, ahdistukseen taipuvaa minua ja vie minulta niitä voimia mitä myös kotona tarvitaan. Pahimpina päivinä olin aivan rikki. Olin ensin puskenut rekkaa eteenpäin myyntipalaverissa (jossa pahimmillaan asiakas on todella varautunut tai jopa inhottava), sitten innostanut jotain projektia etenemään, vastannut tiimiläisten asiallisiin haastamisiin yrityksemme strategiasta ja ehkä vielä vetänyt jonkun muutaman tunnin työpajan. Sitten kiireellä päiväkodille ja lapsia patistelemaan.

Joidenkin iltojen päätteeksi tuntui että olen vain vetänyt perässäni kaikkea, enkä ollut itse ehtinyt olla kenenkään kannateltavana.

Kerran Insinööri sanoi minulle että kun sulle aina töissä annetaan palautetta että sulla on niin positiivinen ja innostunut energia, niin missä se on? En oo nähnyt. Silloin tajusin että työ vie minulta liikaa, se syö sellaiset asiat joita haluan perheelleni antaa.

Niin että tässä sitä ollaan. Ikuisesti janoamassa sitä jotain uutta ja vaikeaa, stressaavaa ja piinaavaa, jonka lopputuloksena saa jotain mikä ruokkii kaikkea omassa identiteetissä ja egossa. Mutta joka vie ison osan päivän energiasta, ja jonka yliläikkyvää stressiä ja kiirettä on lähes mahdoton hallita.

Eniten olen ajatellut mitä se työ oikeasti oli, mitä siinä rakastan.

Ei todellakaan niitä slangisanoja, pukukoodeja tai henkseleiden pauketta, enkä edes sitä stressiä ja paineen sekä onnistumisen tunnetta vaan sitä kaikkea mitä se työ minulle oikeasti merkitsee ja mikä minun roolini siinä on.

Tajusin että mulla on aina ollut työ, jossa pystyn vaikuttamaan paljon toisen ihmisen työssä onnistumiseen ja työn merkityksellisyyteen. Koen onnea ja iloa siitä, että osaan johdattaa ihmisiä eteenpäin, oli se sitten ajattelussa tai uralla.

Tajusin myös että haluan tehdä sitäkin vielä, ehkä piankin. Tää oli vähän yllättävä ajatus! Luulin olevani jo tiukasti tässä ”mukavan rennossa luovassa työssä yrittäjänä” kiinni, kaipaamatta stressiin ja paineeseen. Entä jos kaipaankin, jotenkin sopivasti?

Kaikki nämä vuodet kun olen hullaantunut Valeäidin kautta luovaan puoleen ja tehnyt sitä joskus enemmän kuin konsultointia, olen tiennyt että haluan edelleen olla myös konsultti. Mutta se mitä tuo tarkoittaa, on vielä auki mullekin.

En halua olla asiantuntijana seuraavia 25 vuotta, enkä halua perustaa omaa toimistoa (voi luoja sitä stressiä kun pitää varmistaa palkanmaksu muille!) mutta haluan edelleen laittaa aivoni sauhuamaan kun mietin miten uuden palvelun rakentaminen pitää tehdä, mitä se tarkoittaa organisaation kannalta ja mitä juuri tuo yksi ihminen tuossa tarvitsee kukoistaakseen.

Ammattini on siitä upea, että sitä voi harjoittaa tosi monessa eri paikassa: Konsultin taidot ovat sellaisia, joista on todella monessa paikassa hyötyä. Voin yhtä hyvin valjastaa nopean ajatteluni hyväntekeväisyysorganisaation varainkeruun pariin kuin jonkun uuden yrityksen vauhdittamiseen. Eikä minun työtäni voi automatisoida, koska sen ytimessä on ihmiset ja heidän ymmärtäminen.

Elämäntilanteeni taas on siitä upea, että voin syödä kakkuni ja katsella sitä myös. Voin tehdä näitä rakkaita sisältöhommia ja silti olla mukana myös konsultoinnin projekteissa yksityisenä yrittäjänä.

Tämän vuoden teemaksi olenkin asettanut itselleni makustelun. Haluan vuoden päätteeksi olla vähän viisaampi omissa toiveissani ja miettiä mitä kaikkea teen vuonna 2024, millä painotuksilla. Pitää ovet auki ja maltin mukana. Se etenee ihan kivasti, olen toistaiseksi keksinyt vasta yhden uuden kokonaisuuden jonka haluaisin perustaa 😀

Jännä nähdä miten käy.

Nyt tämän kaiken papatuksen jälkeen, mua kiinnostaa urapuhe teidän kanssa! Jos siellä on muita konsultteja tai vastaavia linjoilla niin kuulostaako mikään tästä tutulta – että perheen ja vaativan työn yhdistäminen on hankalaa muutenkin kuin aikataulujen takia? Oletteko valmiit kuluttamaan itseänne kotona ja töissä vai onko työnkuva muuttunut lasten jälkeen?

Kuvat: Aino Heininen

24 Kommentit

  • Ulpukka

    Heippa! Tiedän tismalleen mistä puhut! Olen itse kolmen alle kouluaikaisen äiti sekä erikoislääkäri. Työskentelen sairaalassa, jossa työ on todella hektistä, mutta samalla erittäin inspiroivaa juurikin siksi, että se haastaa älyä ja nopeaa ongelmanratkaisukykyä paljon! Etenkin päivystystyöstä saa parhaimmillaan noi kicksit, joita tekstissäsi kuvailit.
    Kahden lapsen kanssa pärjäsin vielä hyvin tuossa maailmassa, tuntui että elämän kokonaiskuormitus oli vielä aikalailla balanssissa. Kaikki muuttui kolmannen jälkeen ja nyt minusta tuntuu, että on aika ”downshiftata” ainakin jonkin aikaa. Ylivirittynyt mieli on ainakin itselleni pahinta myrkkyä unelle. Nyt kun on muitakin palautumisen häiriötekijöitä (noro, enterorokko, you name it) huomattavasti enemmän, elämän kokonaiskuorma ei kestä ainakaan itselläni sitä, että jätän niin suuren osan voimistani työpaikalle. Vielä ehtii haastaa aivoja ja saada megakicksejä työssä, kunhan lapset vähän tästä kasvaa. Viisas iäkkäämpi kollegani joskus sanoi ”kannattaa tehdä asiat peräkkäin, ei päällekkäin”. Tätä pyrin noudattamaan nyt pahimpina ruuhkavuosina 🙂

    • Toinen lekuri

      Onneksi meillä lääkäreillä töitä painaessa ja uraa tehdessä sillä kaikella on oikea tarkoitus -ihmisten auttaminen, sairaiden parantaminen ja kärsimyksen lievittäminen. Voi palvella ihmisiä eikä markkinavoimia. Voi tehdä sankaritekoja ja samalla auttaa muita; Ja siitä vielä maksetaankin -tosin paljon huonommin kuin konsultille. Siihen kuuluisaan kuuteen tonniin pääse sairaalassa päivystämällä eli painamassa töitä niihin aikoihin kun muut lukee iltasatua lapsilleen tai ihan vaan nukkuu. Mutta päivääkään en vaihtaisi pois. Perhe-elämä on parasta mutta niin on sekin, että saa liitää siinä Hannen ylittämässä ylväässä työn flowssa, vauhdilla läpi vaarallisten tilanteiden EIKÄ tarvi tehdä sitä konsulttina markkinavoimia palvellen vaan ihan ihmisiä varten!
      Hanne, sä muuten sopisit gastrokirurgiksi tai pääosin obstetriikkaa tekeväksi gyneksi!! Selvä kirurgisielu! Et oo koskaan lääkärin uraa harkinnut?

      • Nimetön

        Olipa yksisilmäinen vastaus. Itse konsulttina myös, työskentelen terveyden- ja erikoissairaanhoidon projekteissa joissa vuosien varrella ollaan kehitetty monia ihmislähtöisiä laitteita ja palveluita ja kyllä, tuotu niitä markkinoille. Markkinavoimin. On hyvä miettiä myös sairastamisen yhteiskunnallisia ulottuvuuksia, ja ainahan jonkun on pakko ajatella kustannuksia ja resursseja.

        Kaikki eivät voi olla sankarikirurgeja. Mulla myös perussairaus sen estäisi.

      • A

        Hmmm. Paitsi että ilman niitä kuuluisia markkinavoimia ja niiden palvelua olisi moni lääketieteen innovaatio jäänyt saavuttamatta (ilman kaupallistamista harva asia pääsee käyttöön, lääketieteessä ja lääkinnällisissä laitteissa tarvitsee paljon fyffeä, että voi kehittää jotain uutta). Ei olisi hienoja laitteita, ei rokotteita, ei uusia lääkkeitä. Voisi olla lääkärinkin työ hyvin erilaista ilman konsulttien ammattikuntaa. Terkuin kaikenmaailman dosentti

  • Anonyymi

    Hyvää pohdintaa ja ai konsultointi, sinua on ikävä. Itse tovi sitten toiselle puolen pöytää siirtyneenä ja siitä sitten kotona olleena esikoisen kanssa olen tietenkin pohtinut ylipäätään uraani ja millaiseen työhön haluan palata.

    Sanoinpa miehelle jo ääneen tunnustuksen, että mulla taitaa olla ikävä konsultointia. Sitä draivia, vaihtelevuutta, haastetta, haastavia tilanteita/ihmisiä, osaavia tiimiläisiä, tiukkoja deadlineja ja yhteistyöllä tehtyä saavutuksia, tunnetta että olet tärkeä osa onnistumisen edellytyksiä tietoinesi ja taitonesi, onnistumisia ja myöskin epäonnistumisista oppimista. Sitä kaikkea mitä on vaikea selittää ja, kun ääneen sanoo niin sua pidetään hulluna. Toisaalta on paljon asioita mitä sieltä ei ole ikävä.

    Mutta sanottaakoon, se on koukuttava työkenttä, joka sopii tietynlaisilla persoonille ja tiettyyn elämäntilanteeseen. Ja tästä päästiinkin siihen elämäntilanteeseen. Voisiko se toimia pienen lapsen kanssa? Pystyisinkö venymään tarvittaessa tai haluaisinko edes? Jaksaisinko? Haluanko puskea itseni äärilimiiteille niin töissä kuin kotona, koska itse en osaisi sitä työtä tehdä puoliteholla. Se on kaikki tai ei mitään. Asiakkaalle arvoa, myyntivoittoja ja tiukalla ajalla sekä resursseilla tehtyä projektia voittojen maksimoimiseksi. Siihen myös monen konsulttifirman kilpailullinen työkulttuuri ja bonusmallit ajaa. Sillä harvoin se konsulttityö on peruspalkalla järkevää. Helpommalla pääset muualla.

    Toisaalta haluan nostaa tässä myös esiin sen, että olen pohtinut onko kaipuuni osaltaan myös kaipuuta siihen vanhaan tuttuun ja työhön niiden huikeiden ammattilaisten kanssa. Mutta entäs jos sitä ei olekaan jäljellä (niitä ihmisiä) niin romuttuisiko ruusuiset kuvitelmani konsultoinnin ihanuudesta..?

    Huh. Että päätä tässä mitä sitä elämällään haluaa tehdä. Ehkä vielä jonain päivänä konsultti.

  • Riikka S

    Todella hyvä kirjoitus, otsikkoa myöten! Kolahti voimakkaasti. Jäin juuri omasta tahdosta pois kahdeksan vuoden vaativasta työputkesta. Olin johtajaroolissa ja johtoryhmän jäsen. Rakastin työtäni ja juuri noita kiksejä ja flow-tilaa, jota kuvasit.

    Kotona minulla ja miehellä on kuusi lasta. Olin juuri tuollainen, kuin miehesi oli kommentoinut. Töissä aurinkoinen ja superenerginen, kotona illalla usein takki tyhjä ja päässä humisi. Onneksi olen aina saanut nukuttua ja tykkään urheilla, niin palautumista oli. Kuitenkin lapsilla on ollut vuosien aikana monia vaiheita ja ongelmiakin ja nyt haluan vain olla hetken kotona ja antaa aikaa heille ja itselleni.

    Ja vaikka nautin tästä, niin kyllä, on ikävä vaikean työn äärelle. Just noita kokemuksia.

    Tämän kevään aion antaa sille, että nimenomaan makustelen erilaisia mahdollisia tulevaisuuden positioita. Mikä olis hyvä, just tähän tilanteeseen.

    Edellisen kommentoijan lausahdus siitä, että asioita kannattaa tehdä peräkkäin, ei päällekkäin, saa minunkaltaisen kärsimättömän ja suorituskeskeisen ihmisen todella mietteliääksi. Hyvin sanottu.

    Tsemppiä Valeäiti pohdintoihisi, toiselle on aina helppo sanoa, että malttia ja nauti, kun lapset vielä pieniä. Samalla tiedän, että asia ei todellakaan ole aivan niin yksinkertainen.

  • Mii

    Rankka työ (esim top 4 Mgmt Consulting firman partneri tai ison firman johtoryhmän jäsen) ja suurperhe on täysin mahdollinen kombo jos on valmis ulkoistamaan paljon asioita.. Suomalaiseen mentaliteettiin ei usein istu ajatus, että lastenhoitoa ja kodin ylläpitoa olisi radikaalisti ulkoistettu… jos joku muu vie ja/tai hakee lapset ja hoitaa kotia voivat perheen vanhemmat tehdä huoletta 12 h työpäiviä ja viettää muutaman tunnin lasten kanssa illalla ja jatkaa työpäiväänsä vaikka 4 h lisää. Kansainvälinen ystäväperheeni pyörittää elämää ja kolmen lapsen perhettä Aasiassa kahden kodinhoitajan voimin ilman suurempia tunnontuskia. Äitiyslomat sikäläisillä ovat olleet n 3 kk / lapsi. Elämä on valintoja. Jos kiva ja paljon aikaa vievä työ on tärkeää, voi asioita järjestellä. Toki Suomessa kodinhoitaja on kalliimpi investointi kuin Aasiassa. Toisaalta ei tarvitse kuin mennä Hollantiin ja päiväkodit ovat auki 13 h eikä paikallisia harmita laisinkaan hyödyntää aukioloaikoja , lapsethan aloittavat päikyn jo 3 kk iässä

  • S

    Aaaa mitä kontenttia. Puit just sanoiksi sen, mistä saan kiksejä talon sisäisissä transformaatioissa ja niiden (joskus vastavirtaan) puskemisessa. Muitakin juttuja allekirjoitan; ’ihanaa’ että saa lukea samantyylisiä keloja syistä, miksi oon hakeutumassa uuteen duunipaikkaan (jatkuva stressi syö perheonnen eikä jättibonuksiakaan juuri tule) ja että ihan pikkulapsivaiheessa en halua siirtyä konsultiksi. 😅

  • A

    En konsultti, vaan tieteentekijä ja silti resonoi. Yliopistomaailmassa luoviminen, rahoituksen hankkiminen on lähinnä kuin yksityisyrittäjän hommaa pl. edut (ts. riskit ovat sinun, mutta kun saat rahoitusta, yliopisto ottaa mielellään sekä rahat että kunnian ja vaikka palkkaa saat, rikastumaan et pääse…mutta yhtä kaikki on niin äärimmäinen kutkuttavaa kun ratkaisee jonkun ongelman jota kukaan muu ei ole vielä ratkaissut, saa sen julkistettua maailmalle, saa keskustella ja kiistellä älykkäiden ihmisten kanssa ja toisaalta työn vapaus on iso bonus…ellei ole teollisuusprojektissa, jossa olet vain erittäin huonosti palkattu konsultti). Yliopistomaailman rahoituksen ongelmat iskevät juurikin perheellistymisikään (jatko-opiskelija saa rahaa sata kertaa helpommin kuin postdoc, postdoc saa sata kertaa helpommin rahaa kuin tenurointiputkeen pääsyä toivova). Putki huipulle on kapea ja moni katoaa (tuntemani naiset 99% viimeistään postdoc-vaiheessa, jos heillä on lapsia). Oma ”downshiftaus” ei niinkään liity lapseen, vaan (fyysiseen) terveyteen. Krooninen sairaus joka saa kaiken raskaammaksi teki päätöksen mun puolesta ja siksipä nykyisin koulutan nuorisoa uusiksi tieteentekijöiksi.

  • Katri

    Oi että miten puhutteleva teksti, tätä lisää Hanne!
    Tunnistan näitä asioita omassa työssäni vaikka puurrankin vain kuntaorganisaatiossa kehittämistehtävissä. Siellä ei rikastu, mutta työ tuntuu merkitykselliseltä ja sitä tekemällä voi auttaa toisia selviytymään työstään paremmin ja kun on koulutusorganisaatiosta kyse, niin opiskelijoita oppimaan uutta <3

  • Nimetön

    Tosi hyvä kirjoitus ja resonoi vahvasti, kiitos! Parhaimmillaan on kyllä valtavan innostavaa, energisoivaa ja palkitsevaa. Mutta aika usein lapsiperhearjessa myös aika kamalaa, ja itse olen tässä fiilisten aaltoilussa siinä vaiheessa, että toistaiseksi täältä on päästävä pois. Toisille sopii paremmin, mutta aika isoja kompromisseja joutuu helposti tekemään muussa kuin työelämässä, jos tunnit vaan jatkuvasti loppuu päivissä kesken. Kivasti oli aiemmassa kommentissa sanottu asioiden tekemisestä peräkkäin, ja toisaalta eihän tätä urapuolta itsessä tarvitse mitenkään täysin paussille pistää, vaikka tahtia vähän hidastaisi 😊

  • El

    Mahtava teksti ja tunnistan fiilikset, vaikka eri alan ihminen olenkin.
    Olen erikoislääkäri isossa sairaalassa ja saan työstäni niin paljon! Kotona lapsia hoitaessa ei koskaan pääse siihen fiilikseen, joka tulee, kun ratkaisee potilaan vaikean ongelman, pääsee vaikeaan diagnoosiin jne. Työn flow on parhaimmillaan niin mukavaa, että olen työpäivän jälkeen aivan liekeissä – ja kotiin saapuessa sitten kaikki voimani jo käyttänyt. En silti ole enää valmis luopumaan työstäni (edes vanhempainvapaan ajaksi), koska pidän siitä ja haluan pysyä kilpaillulla alallani ja nimenomaan tässä työpaikassa. Olen parempi äiti, kun saan tehdä sitä mistä pidän ja mikä saa minut liekkeihin (ei toki joka päivä mutta joka viikko).

  • Rapu

    Tunnistan todella sen mistä puhut.
    Tosin työnkuvasi kuulostaa siltä, että myynti, asiakastyö ja tiiminveto saman ihmisen vastuulla on kyllä aika paljon, jopa konsulttifirmassa. Mutta vaikka konsulttifirmassa työt olisikin järjestetty vähän toisin, paine asiakkaan suuntaan pysyy. Löysäilylle ja inspiraation hakemiselle ei todellakaan ole tilaa ja kaikki tunnit pitäisi n.s. olla hyödyllinen.
    Mutta työ ei ole tylsää ja se on iso asia se. Itse olen kokenut myös, että konsultin työ yhdistyy näppärästi vanhempainvapaisiin sen projektiluonteen ansiosta. Myös perheellistyminen on kliseisesti tuonut perspektiiviä ja toisaalta taitoa kohdella kiukkuisia ihmisiä :D. Se on helpottanut konsulttina olemista siis. Mutta ei tähän rinnalle pysty ottamaan mitään vaativaa harrastusta, vapaa-aikaa pitää priorisoida rankasti, meillä todellakin käy siivooja ja mieheni tekee lyhennettyä työaikaa. Eli olosuhteiden pitää kyllä olla kunnossa.

  • ems

    En ole konsultti mutta tein ennen töitä konsulttifirmassa ja työpaikan vaihdoksen jälkeen on kyllä ikävä sitä nopeaa rytmiä. Olen analysoinut, että itselleni nopea rytmi sopi hyvin siksi, että sain paljon onnistumisen kokemuksia kun joka päivä moni asia liikkui eteenpäin. Ja toisaalta tunsin itseni tärkeäksi kun apuani kaivattiin koko ajan.
    Lapsen tulon myötä olen miettinyt paljon, mitä haluan työelämältä. Tuntuu, etten tee töitä täysillä, mutta toisaalta en usko, että jaksaisin olla hyvä läsnäoleva äiti, jos fokusoisin kunnolla työhön. Harmittaa vain kun tiedän, että pystyisin tekemään töitäni paljon paremmin, mutta omat henkiset resurssit eivät vain juuri nyt riitä siihen.

  • Toinen konsultti

    Tunnistan itseni! Nopea tempo, vaihtelevuus, uudet toimilat ja ihmiset. Syyt hoiden takia palasin konsultointiin oltuani pöydän toisella puolella muutaman vuoden. Ilokseni huomasin että on myös konsulttitaloja, joissa henkilöstön hyvinvointi ei ole vain sanahelinää vaan työn ja perheen yhdistäminen on hyvin mahdollista. Ajattelen, että ura on maraton-suoritus, se joka juoksee lujimpaa ei pääse pisimmälle.

  • Hh

    Kulttuurialalla työskentelevänä voin tietyllä tapaa samaistua. Työstä saa parhaimmillaan mielettömät kiksit, mutta joka viikko vaihtuvat erittäin vaativat tehtävät haastaa niin aivoja, fysiikkaa kuin psyykkistäkin kestävyyttä välillä jopa aivan liikaa. Kolmen pienen lapsen äitinä tuntuu että aina ei kyllä töissä ihan oo parhaimmillaan ja vihaan eniten sitä räpiköintiä osaamisen ja osaamattomuuden välillä. Perheen aikataulut kahden kulttuurialan ihmisen epäsäännöllisten työaikojen ja massiivisen iltatyömäärän kanssa on aivan oma lukunsa. Tukiverkkokin on lähes olematon, onneksi on vuoropäiväkoti! <3 Silti en kyllä hevin töitäni vaihtaisi, en keksi missä työssä saisi samanlaisia emotionaalisia elämyksiä ihan "vaan käymällä töissä".

  • Nimetön

    Teksti resonoi, ja tunnen piston sydämessäni. Mutta tasapainoa on hankala löytää! Oma työ on todella vaativa ja todella antoisa. Se verottaa voimavaroista, joita on sitten vähemmän käytössä kotirintamalla – välillä liian vähän. Toisaalta sekin on kokeiltu, että tekee muuta, vähemmän jne. ja sitten alkaakin katkeroitua kun on joutunut luopumaan niin paljosta – ei hyvä sekään. Itselle on ollu tärkeää saada tarpeeksi tilaa myös työlle nyt, harmi vaan ettei sen kuormittavuutta voi ihan vapaasti säädellä. Katsotaan sitten seuraavaa korjausliikettä…

  • Konsulttihommissa

    Tunnistan! Erityisesti rakastan niitä tiimejä, joissa saa ratkoa asiakkaan ongelmia. Ihmiset ovat äärimmäisen fiksuja, aikaansaavia ja hyviä tiimityössä. Haaveilen siitä, että saisin koota konsulttikollegoistani tiimin, jolla lähtisimme rakentamaan omaa yritystä (ei tosin konsulttifirmaa). Se kertoo mielestäni paljon siitä draivista, mitä konsulteilta vaaditaan ja mitä meillä myös on.

    Vanhempainvapaan jälkeen aloin tekemään töitä entistä tehokkaammin, jopa liian tehokkaasti. Ei ole ollut aikaa sille uuden oppimiselle, joten kaikki oppiminen tapahtuu melkeinpä asiakkaan edessä ja asiakas-/myyntipisteen alla. Tämä ei tunnu kauhean kestävältä, vaikka tykkäänkin työstäni.

    Toistaiseksi olemme meidän perheessä tulleet siihen tulokseen, että molemmilla ei voi olla yhtäaikaa vaativa projekti päällä (molemmat siis konsultteja), tai muuten meillä hajoaa arjen pakka. Onneksi apua on tarjolla naapureilta ja isovanhemmilta! Mutta kyllä ne kommentit silti kirpaisee, ettei joku ymmärrä, miksi teemme niin paljon hommia, kun voisimme ottaa rennommin ja mennä ns asiakkaan puolelle töihin. Mutta siellä ei ole sitä tiimiä, sitä vaihtelua eikä kaikkea sitä uutta oppimista. Tai jos on, niin kertokaa!

  • K

    Mahtava kirjoitus, vaikka itseäni en siitä tunnistanutkaan. Iän myötä olen huomannut, että en koe tarvitsevani ja haluavani työltä muuta kuin hyvän elannon, jonka saavuttamiseksi ei tarvitsisi liikaa ponnistella. Nautin mukavasta stressittömästä työstä, enkä varsinaisesti kaipaa siltä kummoisempia haasteita tai elämyksiä. Vapaa-aika, harrastukset ja perhe ovat minulle ne asiat, joiden kautta koetut elämykset, haasteet, onnistumiset, inspiraatiot, flowit ja kaikki mahtavat seikkailut riittävät tuomaan elämälleni kaipaamani merkitykset ja sisällöt. Mahtavaa, että onkin erilaisia ihmisiä ja todella mielenkiintoista oli lukea myös näitä kaikkia kommentteja.

  • Paula

    Voi kunpa omalla työnantajalla olisi varaa palkata hyvä konsultti. Kaikki uudistukset mitä firma tekee tehdään suljettujen ovien takana kysymättä kertaakaan työntekijöiltä, ajattelematta ollenkaan uudistuksen vaikutuksia mihinkään millä on merkitystä ja vain rahankiilto silmissä. Tämän tekee joku konsultti puolivillaisesti asiakasta edes näkemättä ja työntekijät kantavat vastuun kun homma menee perseelleen. Kaipaisin kipeästi jonkun konsultin ravistelemaan meidän työnjohtoa oikeille raiteille ja tekemään strategiaa työntekijöiden kanssa, ei työntekijöitä vastaan. Mutta koska se maksaa, otetaan hommiin joku joka tekee homman niin, että säästöä syntyy työntekijöiden hyvinvoinnin ja työn tehokkuuden kustannuksella. Ah onnea.

    Se on kyllä yleisestiottaen paha tilanne jos työ ottaa enemmän kuin antaa, esimerkiksi rajaamalla juuri voimavaroja pois vapaa-ajasta. Eräs ystäväni on todella introverttinen, viihtyy siis yksin mainiosti ja kuormittuu herkästi paljosta sosiaalisesta kanssakäymisestä. Hän on totta kai ammatiltaan asiakaspalvelutyössä jossa jokainen päivä on täynnä sosiaalisia tilanteita ja monia uusia ihmisiä. Hän on loistava työssään ja arvosettu kollega, mutta työ syö kaikki mehut päivittäin. Hän toki viihtyy töiden jälkeen yksin vallan mainiosti, mutta kuormittava, joskin palkitseva, ihmislähtöinen työ syö niin paljon energiaa ettei sitä oikein tahdo jäädä ystäville, parisuhteelle tai lapsille. Vierestä seuranneena tuollainen torni on hankala pitää kasassa ilman, että oma hyvinvointi alkaa kärsimään.

  • Juulia

    Hoidan työkseni kansainvälisiä neuvotteluja, ja perheessä on kaksi pientä lasta. Työ on onneksi kausiluontoista – kolme kertaa vuodessa on muutaman viikon tai kuukauden mittainen rutistus, jolloin työt menevät kaiken muun edelle, ja puoliso joutuu ottamaan kotirintamalla isomman vastuun. Lisäksi apuna on lastenhoitaja, joka hoitaa hakemiset useamman kerran viikossa.

    Minulle tämä aaltoileva paine sopii hyvin: saan välillä sukeltaa työelämän syvään päähän ja antaa kaikkeni ja enemmänkin, ja neuvottelujen välillä olla kotona klo 16.30.

    Haaveissa on myös kolmas lapsi, mutta sen myötä haluaisin vaihtaa kevyempiin tehtäviin ja lyhennettyyn työaikaan. Tähän liittyy olennaisesti nousujohteiselta urapolulta putoamisen riski, joten hetkellinenkään downshiftaus ei ole helppo valinta.

  • Sonja

    Olen itse entinen konsultti vihreästä talosta, ja samaistun kaikkeen mitä sanot. Työ oli sinkkuna mieletöntä ja pääsin matkustamaan maailman ympäri, tutustumaan mahtaviin kollegoihin, ja kokemaan juuri noita kuvailemiasi tiukkoja ja ihmeellisiä tilanteita, joihin en ikimaailmassa olisi kuvitellut päätyväni parikymppisenä 😀 Kokemuksia sai muutamassa vuodessa koko elämän edestä! Ja tapasin miehenikin töissä 🙂 Nyt olen ollut muutaman vuoden pois uraputkesta ja vienyt perheen yritystoimintaa eteenpäin äitiysvapaan aikana. Vaikka minulla ei ole kokemusta konsulttityön yhdistämisestä lapsiperhearkeen, koen että muutaman vuoden breikki tuosta maailmasta on tuonut perspektiiviä siihen, miten työn voisi hoitaa paremmin (work smarter, not harder). Loppua kohti olin aika poikki henkisesti, vaikka elämässä ei ollut muita vastuita työn lisäksi. En osannut ottaa etäisyyttä töistä, mutta koen, että olen nyt kypsempi ja valmis kokeilemaan uudestaan – olenkin nyt päättänyt palata samaan taloon Atlantin toisella puolella kunhan tuloillaan oleva vauva on tarpeeksi vanha päivähoitoon. Jännityksellä odotan, miten tämän pakan saa toimimaan, erityisesti kun mieheni työt ovat aivan yhtä intensiivisiä. Onneksi meillä on apua isovanhemmista, mutta kaipaisin kyllä kipeästi neuvoja siitä, miten yhtälön saisi toimimaan!

  • Entinen konsultti

    Viime vuonna siirryin HR-konsultoinnista sisäiseen HR:ään ja onhan tämä hitaampi tempo aivan outoa. Tosin enää 2 lapsen, työuupumuksen ja synnytyksen jälkeisen masennuksen jälkeen en vain enää pysty samaan kuin ennen. Keskittymiskyky vaan loppuu ja päät alkaa särkeä jne. Tulevaisuus näyttää miten tässä viihdyn.

  • Konsultti ja äiti

    Samaistun hyvinkin! Itse olen toiminut konsulttina viimeiset 13 vuotta, joista 10 äitinä. Eli työn ja perheen yhdistäminen on onnistunut hyvin, ainakin suurimman osan ajasta. Työ on tosi innostavaa, haastavaa, mukaansatempaavaa ja nopeatempoista. Rakastan sitä, ja saan siitä todella paljon. Opin koko ajan uutta ja kollegat on mahtavia. Mutta viimeisen vuoden aikana ainainen kiire ja haastavuus on alkanut painaa ja uuvuttaa, ja jouduin jo miettimään työpaikan vaihtoa (pois konsultoinnista) kun sain hyvän tarjouksen muualta. Mutta muutaman viikon aktiivisen pohdinnan kautta tulin siihen tulokseen, etten halua luopua konsultoinnista juuri noiden sen hyvien puolien takia. Sain neuvoteltua 80% työajan kesään asti, jotta saan vähän paremmin palauduttua töistä. Ja olen tosi tyytyväinen päätökseeni!

Tämän viestin kommentit on suljettu.