2.30. Miksi se on AINA 2.30? Suihkutan oksennusta viemäriin ja mietin, että nyt en edes ehtinyt pelätä tätä tautia, se on hyvä puoli siinä kun oma lapsi sairastuu ekana.
Tauti, jos se sellainen on, vaikuttaa helpolta. Yksi rykäys ja loppuyöstä rauha. Paitsi tietenkään minä en nuku, miksi nukkuisin? Nythän on tärkeää miettiä kaikki työasiat sekä mokat, jotka olen sosiaalisesti tehnyt.
Sehän saattaa oksentaa milloin vain uudestaan ja olen valmiina. Käyn kahdesti lapsen asuttamassa vessassa kuin ninja; sidon hiukset nutturalle ekan askeleen aikana, olen valmis kaappaamaan lapsen pöntön eteen toisella. Se vaihtoikin vain asentoa.
Ja niin on syksy. Jos ei oikeasti niin rutiinien puolesta, kun lähetän uuteen päikkyryhmään ekan ”emme pääse tänään” -viestin, yhden kokonaisen viikon jälkeen.
Toisaalta jos totta puhutaan, tää kahden vietetty päivä oli kyl kans aika ihana. Miten rauhallista on yhden lapsen kanssa! 🩷 ehdin kirjoittaa kirjaa joku toinen päivä, uskon.
Nyt Jaffaa ja telkkaria, saippuakuplia ja mukikakkuja.