Kirjoittelin mun englanninkielisen uutiskirjeen puolelle pitkän tekstin helposta aiheesta ”Miksi Pohjoismaissa ei ole tarpeeksi vauvoja ja mitä sille voisi tehdä.”
Teksti ei kestä minkään näköistä tieteellistä tarkastelua tai ratkaise yhtään mitään, se halusi sanoa vain tämän yhden asian, joka mun päässä kaikuu aina kun puhutaan mistä tahansa hoivaan liittyvästä:
Meidän yhteiskunta on kusessa, koska naiset ei enää suostu tekemään ilmaiseksi näkymättömiä töitä, jotka pitää meidät toiminnassa.
Tai siis totta kai me suostutaan, koska me ollaan empaattisia ihmisiä, jotka ei halua jättää toisia pulaan. Niinpä me hoidetaan vauvat, kipeät lapset, vanhentuvat vanhemmat ja usein puolisonkin vanhemmat.
Joskus tasaisesti puolison kanssa, joskus yksinhuoltajina tai ainoina lapsina koko show, joskus yksin, vaikka apua voisi olla olemassakin.
En lähde nyt luettelemaan tilastoja, me tiedetään kyllä että poikkeuksienkin kanssa naiset hoitavat valtaosan hoivatyöstä, niin (ali)palkatusta kuin palkattomasta ja näkymättömiin jäävistäkin.
Ennen tähän voitiin luottaa: naiset kyllä hoitaa, ei tarvi miettiä yhteiskunnan tasolla, miten ratkaistaan varhaiskasvatus tai vanhusten hyvä elämä.
Nyt kun naiset ovatkin yhtäkkiä halukkaita tekemään palkkatyötä ja ehkä jopa olemaan aina hoitamatta muita, tulee ongelmia. Että kukas nämä yhteiskunnan heikommat hoitaa, jos et sinä, biologisten viettiesi ohjaama kone?
Tarvitaankin ratkaisuja, rakenteita ja rahaa kun näkymätön ja palkaton työ muuttuu myös paperilla bruttokansantuotteen riviksi.
Ja tämä yksi ajatus erityisesti mulla pyörii päässä. Kun puhutaan, että miksi syntyvyys laskee, niin voisiko ehkä yksi syy olla se, että me naiset ollaan alettu ymmärtää, miten paljon kaikkea hommaa meille saattaa elämässä kasaantua?
En tiedä. Mutta myönnän, että mun voisi olla nyt vaikea miettiä ekan lapsen toivetta.
Musta tuntuu että vuonna 2009 olin luottavaisempi. Nojasin normiin: Tietysti lapsia halutaan, tietysti se jotenkin sitten hoituu.
Jos olisi nyt 26v, urani alussa ja miettisin perhettä, olisin ehkä varovaisempi.
Lukisin uutisista, että jaahas, se on sekä eläke että vanhuuden hoito vaarassa. Työttömyyskin uhkaa. Mitenhän mun käy sitten kun olen itse hoivan tarpeessa, pitäisikö vaan yrittää saada omat rahat kasaan sitä varten? Mahtaako aika riittää lapsiin ja omiin vanhempiin? Vai tuhoutuuko maapallo sitä ennen, suurvallat ja sekuntien pamahdukset tai ehkä joku peukun käyttäjä tai ilmastokriisi tekee elämästä liian kurjaa lasten kestettäväksi? Onko tuo kumppanini oikeasti moderni, tasapuolisesti hommia tekevä ihminen?
Seuraisin keskustelua vanhemmuuden ympärillä ja pelkäisin: tuleeko minustakin tommonen pupuja, jonka vanhemmuutta silti kritisoidaan vaikka annoin aivan kaikkeni?
No, onneksi uskalsin ja voin nyt kertoa kaikille kaltaisilleni, että älkää uskoko kaikkea mitä luette. Edes blogeista, lol.
Tai lukekaa mun blogia ja kirja, jossa kerrotaan neljän lapsen jälkeen valtavasta onnesta ja kaikesta selviämisestä. Valmistautuisin ihan eri tavalla arkeen puolisoni kanssa, osaisin ehkä väistellä metatyökuopat.
Toivon enemmän kuin mitään, että me uskallettaisiin yhteiskuntana nähdä lasten arvo kunnolla.
Että me alettaisiin tehdä systeemitason ratkaisuja, jotka mahdollistaa hyvän perhearjen kaikissa perhemuodoissa, että me uskallettaisiin mahdollisina vanhempina luottaa siihen, että kyllä se arki kantaa ja kannattelee, että lapsia rakastetaan kaikkialla ja jokainen vauva tuo maailmaan niin paljon iloa, ettei sitä voi uskoakaan.
Uskallettaisiin tehdä niitä veronmaksajia ja tulevaisuuden vanhusten luotettavia, osaavia hoitajia.
Mitä fiiliksiä teissä on herännyt viime aikaisessa hoivakeskustelussa? Pelottaako tulevaisuus, lasten kanssa tai ilman?