Mä pidin itseäni aika hyvänä lasten viihdyttäjänä ennen omia lapsia. Osasin hassutella lasten kanssa, keksin outoja juttuja ja jaksoin olla piilosillakin. Eräänkin vauvan sain nauramaan elämänsä ensimmäisen kerran! Se oli aivan nevoföget juttu! Sanoin silloin tyylikkään pessimistisenä että mistä vetoa etten saa tätä meidän omaa vauvaa sitten nauramaan kun se syntyy.
No sain, mutta meni siinä varmaan vuosi. Ykkönen on vaativin yleisö, jonka tiedän. Edelleen. On ehkä liian fiksu äitinsä jutuille. Omat lapset on myöskin siitä haastava hauskuutettava, että niiden kanssa hengataan aika paljon. Ihan jokainen hetki ei ole komediaa ja mukaan mahtuu pikkusen muitakin viestejä kuin nnnnakit ja muusi (signature move jolla nauratin kaikki vauvat 2010 asti. RIP naurut).
Olen myös ollut huomaavinani että mitä isommaksi nämä lapset kasvaa, sitä parempia vitsejä pitää kertoa. Ihan pelkkä pieruääni ei enää riitä.
Perun äskeisen, pierut toimii aina.
Mutta yleisellä tasolla homma on ns. nextillä levelillä. Kevätpörriäinen on sata kertaa hauskempi kuin mutsi ja tyypit keksii jo omiakin vitsejä! Päätin kuitenkin kokeilla onneani taas ns. vierailla vesillä ja kutsuin podcast-studioon kaksi minulle tuntematonta lasta jutellakseni vähän perheistä. Hain sellaisia ”Lapset kertoo totuuksia perheestä” juttuja ja kyllä niitä tulikin. Salaiset karkit mainittu!
Mutta lähdin myös hakemaan lasten naurattamista. Ajattelin että kyllä minä vanhana viihdyttäjänä nämä mukulat kikattamaan laitan.
Niin, kuten Ykkönen kyllästyneenä sanoisi, ei se nyt ihan niin mennyt. Tsekkaa alta miten mun kävi ja opit samalla miksi lapset ei viitsi käydä vessassa ja mikä räkä on parhaan makuista.