Kotiäitinä on usein tosi tylsää ja joskus myös yksinäistä

Viikkaan pyykkiä. Miten ihmeessä viikkaan taas pyykkiä.

Ei nyt kiivetä sinne muru, mennään vasta illalla kylpyyn.

Seuraava koneellinen sisään, yksi rumpuun. Lounas voidaan lämmittää vartin päästä. Taapero kiipeää puhtaiden pyykkien koreihin, nauran sille. Vitsi se on söpö.

Siirrän vaatteita oikeaan koriin ja mietin tätä tekstiä, tätä asiaa. Kyllä olen tylsistynyt, juuri nyt. Allekirjoitan melkein kaiken artikkelista jonka juuri luin, mm. tämän: ”Olen päätynyt kertaheitolla ja pyytämättä suoraan downshiftaamisen syvään päähän.”

Olen jo tehnyt tällä viikolla töitä.  Olen myös urheillut, siivonnut, tehnyt ruokaa ja puhunut puhelimessa ystävän kanssa. Olen silti tylsistynyt.

Heilutan pussilakanaa, taapero kiljahtaa riemusta. Tämä on parasta mitä hän tietää. Heiluttelemme peittoa yhdessä hyvän tovin. Kutitan ja saan entistä isommat naurut. Vitsi miten ihana olet. Onneksi näen tämän. Ei ne jossain päiväkodissa edes voisi ikinä tietää miten paljon tykkäät vaatteista, lakanoista, mytyistä.

Se oli ihana hetki – johon kului vain seitsemän minuuttia. Ruoka voidaan lämmittää jo vaikka nyt sitten.

Kello on 11.34.

Lounas tarkoittaa ensin astianpesukoneen täyttämistä. Miten voinkaan taas olla täyttämässä astianpesukonetta! Samat lautaset samoille paikoilleen, taaperon pillipullon pesu, silikonisen lautasen etsiminen jostain (altaasta), ruoan nostaminen saarekkeelle, lapiointi lautaselle.

Onneksi ruoka on tänään valmiina.

Voi sä löysit ne, ihanaa! Näytäpä tänne vielä!

Työnnän saarekkeen muuta roinaa kauemmaksi jotta pääsen siirtämään ruoat lautaselle. Tunnen jo sormenpäissäni miltä mikron on/off nappi tuntuu, kuulen miten luukku loksahtaa auki. Kymmenen piippausta kun ruoka on valmista. Miksi sen pitää piipata niin monta kertaa? Pysäytän sen ensimmäisen piippauksen alkaessa.

Se on kuule Grönlanti. Osaatko sanoa Grönlanti, heh. Aha nyt sulla on se kakka. No mennääs taas yläkertaan.

Harkitsen Instagram storyn tekemistä, olisiko tässä jotain asiaa. En jaksa. Se on lopulta kuitenkin yksinpuhelua.

Kaipaan naurua, sellaista joka tulee kun kaksi aikuista oivaltaa yhdessä jonkin jutun. Juuri nyt on niin tylsää.

Vaikka miten mulla voisi tylsää olla? Kirjoitan, touhuan, teen töitä, ajattelen töitä ja hymähdän vitseille netissä. Katson sarjoja ja luen uutisia. Tämähän on ihan ideaalia, lomaa töistä!

Siinä Hesarin artikkelissa asiantuntija kehoitti soittamaan ystävälle. Kenelle? Minun ystäväni ovat töissä. En voi soittaa puolen tunnin höhöttelypuhelua kiireisimpään iltapäivään. Kun he vapautuvat töistään, minulla on kiire ruokkia myös koululaisia.

Minä olen hyvässä asemassa ja silti välillä yksinäinen: iltaisin saan seuraa Insinööristä; minulla on laaja ystäväpiiri; voin tehdä töitä ja saada sitä kautta sosiaalisuutta. Silti janoan lisää ja olen heti tuskastunut kun normaali viikottainen lenkkiseurani on poissa.

Ei se ole pelkkä rutiinien tappava tasaisuus, kotitöiden määrä tai pitkäveteiseltä tuntuvat legoleikit. Se on tämä aikuisen seuran puute. Vaikka kuinka kivojakin hetkiä on, kyllä tämä lasten hoitaminen kotona silti paikoin tylsää, jopa yksinäistä.

Minusta sen saa kyllä ihan ääneen myöntää. Samalla tavalla kuin töissä käyminen on kivaa ja etuoikeutettua, sieltäkin joskus kaipaa pääsevänsä pois. On iso etuoikeus saada olla lapsen kanssa kotona, se on myös valtaosin tosi ihanaa.

Ja sitten joskus vähän tylsää ja vähän yksinäistä. Aika jonka ei tavallaan haluaisi koskaan loppuvan mutta joka samalla on mieltäturruttavan hidasveteistä. Pitkät päivät, lyhyet vuodet, tiedättehän.

Tule tänne rakas, oot niin ihana kyllä etten kestä. Mennäänkö puistoon?

JAA
24 Comments
  • Tiina
    syyskuu 1, 2020

    Oltiin asuttu paikkakunnalla vajaa 1,5 v, kun esikoinen syntyi. Lähimmät ystävät asuivat yli 400km päässä, sukulaiset yli 300km päässä. En tuntenut muita kuin töistä pari tyyppiä, mutta niillä oli isommat lapset ja omat kiireensä. Ne päivät, ne oli piiiiiitkiä. Leikkipuistoissa ei nähnyt ketään, koska maaseutupitäjässä kaikki asui omakotitaloissa. Meiän kerrostalossa oltiin ainut lapsiperhe, muut oli eläkeläisiä. Kaupassa käynti oli päivän kohokohta. Niinpä kävimme melkein päivittäin ostamassa jotain. Jätin tarkoituksella asioita ostamatta, jotta olisi taas syy mennä kauppaan. Olin aatellut, että olen lapsen kanssa kotona kunnes hän on 3v. Kun hän oli 1,5v, mä palasin riemusta hyppien töihin. Nyt kun lapsia on kaksi, oon itse töissä ja lapsilla kyytiä vaativia harrastuksia, mietin, että kunpa joskus ois tylsää.

    • Valeäiti
      syyskuu 2, 2020

      Hei vähän sama tilanne täällä kaupungissakin! Asuu tosi paljon lapsiperheitä mut hirveän harvoin törmään kehenkään!

      Tuskaisinta tässä on just se että tietää myöhemmin kaipaavansa tätä tyhjyyttä. Saisipa välimuodon 🙂

  • Hanna
    syyskuu 1, 2020

    Just tänään mietin, että onpa yksinäistä hommaa tämä kotona vauvan kanssa olo. Vauva syntyi koronaeristyksen aikaan ja päälle vielä puolison kesäloma, joten ehdittiin olla yhtä aikaa kotona 5 kk ennen kuin jäin vauvan kanssa päiviksi kahdestaan. Sitten vasta kunnolla tajusin, että oon tavallaan vapaalla ja tavallaan hirveän työllistetty.

    Välillä mielen valtaa semmonen puuduttava tunne, kun oot lorutellu ja laulanu koko repertuaarin läpi ja tiedät sen odottavan huomenna taas. Ja tiedät, että teet sen huomenna taas ihan mielellään, koska vauvasi rakastaa tätä kaikkea. Sitten kuitenkin päällimmäisenä on semmonen järjetön rakkaus, jota ei oo ennen tajunnu ja se tulee ihan vaan siitä, kun vauva hymyilee ja jokeltaa katsoen suoraan silmiin. Että kivaa olla kotona, mutta samalla tosi rankkaa olla kotona.

    • Valeäiti
      syyskuu 2, 2020

      Siksi mä en ehkä loruttele :O En vaan jaksa niitä ees ja taas uudestaan ja uudestaan. Touhuan kaikkea ja juttelen vauvalle samalla, se saa riittää! 😀

  • Krista
    syyskuu 1, 2020

    Olen varmaan vähemmistöä, kun vielä 2,5-vuotiaan kanssa nautin kun saan olla kotona. En kaipaa töihin. Välillä hermoja kiristää kaksivuotiaan kiukku, mutta aika nopeasti menee sekin ohi. Korona-ajastakin olen nauttinut kun ei ole ”voinut” käydä kylässä jne. On voinut vedota koronaan kun ei jaksa lähteä minnekään. Kesä oli ihanaa aikaa, rannalla, pihalla uima-altaalla.

    Yhteyttä pidän aikuisiin videopuheluilla.

    • Valeäiti
      syyskuu 2, 2020

      Ihan mahtavaa että nautit! Sitten vaan koko rahan edestä niin pitkään kuin voi!

  • Ainoooo
    syyskuu 1, 2020

    Kuulostaa niin tutulta, vaikka noista ajoista on meillä jo muutama vuosi. Se tunne kun kierrätyspisteellä käynti oli päivän tärkein ohjelmanumero. Ja joinakin päivinä sinne oli pakko tehdä asiaa että sai jotain rakennetta päivään. Halusin pitää ja pystyin pitämään lapset pitkään kotona, mutta ei ole ikävä niitä aikoja.

    • Valeäiti
      syyskuu 2, 2020

      hahah JOOOO oon nyt säästelly kierrrätyspistettä tälle päivälle!

  • Pire
    syyskuu 2, 2020

    Miten sie Hanne taas osasit niin hienosti tämänkin asian naputella auki! Fläsbäkkinä tuli mieleen kuopukseni hoitovapaan viimeiset kuukaudet, ennen kuin vein lapsen hoitoon 1,5v ja pääsin töihin. Miten tylsän puuduttavalta kotiäitiys itsestäkin välillä tuntui ja samalla kivalta. Nyt jälkeenpäin olen miettiny, kun tässä on taas tullu työelämässä oltua se reilu 1,5v,että mitä hittoa sitä kiirehti silloin töihin! Tämän tekstin jälkeen muistin miksi! :’D

    • Valeäiti
      syyskuu 3, 2020

      Hahaha, kiitos! Mä onneksi muistan jo nyt miksi töihin oli kiire ja kuinka sieltä sitten halusi takaisin kotiin joten yritän vielä sinnitellä tässä ristitulessa!

  • Satu
    syyskuu 3, 2020

    Kiitos tästä! Tiivistit tosi hyvin sen, miten päivässä voi olla tosi paljonkin kaikkea ja lapsen kanssa keksii kyllä leikkejä, mutta silti aika matelee. Minulle on jäänyt mieleen jostakin blogitekstistäsi miten kirjoitit, että tylsistyminen ei ole sama kuin tekemisen puute vaan itseään kiinnostavan tekemisen puute. Tämä on osuvasti sanottu ja selitti itsellekin miten voinkaan kokea tylsistymisen tunnetta, vaikka kämppä on ympärillä kaaoksessa ja lapsikin haluaisi leikkiä taas legoilla :).

    Tuo aikuisen seuran puute on kyllä iso tekijä tylsistymisen tunteessa. Silloin kun on vaikka ystävä kylässä, niin kyllä aika etenee sutjakkaammin, vaikka periaatteessa tekisikin ihan sitä samaa tiskikoneen täyttämistä kuin joka päivä.

    Tämähän on historiallisesti aika uusi juttu, että meillä on pitkät perhevapaat joiden aikana kukin eristäytyy enemmän tai vähemmän omaan kotiinsa ajatuksena ainoastaan hoitaa vauvaa. Toki uskomatonta luksusta että voi keskittyä olemaan lapsensa kanssa ilman että työpaikka menee tai lehmät jää navetassa lypsämättä, mutta toisaalta on aika raskasta keskittyä vain siihen vauvaan.

    Terveisin HSn artikkelin kirjoittaja ja blogisi ystävä <3

    • Valeäiti
      syyskuu 3, 2020

      Oi TERVE sinä, ihana artikkeli oli! <3 Mä muistin myös tuon vanhan tekstini tätä kirjoittaessa mutta en sitten uskaltanu käydä sitä lukemassa 😀 Koska nyt aikaa on virrannut niin että olen kypsynyt ihmisenä ja tajuan että se ei ole edes pelkästään se kiva tekeminen vaan tosiaan myös tämä aikuisen seuran puute.

      Olen tosi paljon miettinyt tota että nykyään keskitytään vaan yksinään siihen vauvaan. Musta se on hirveän epäluonnollista. Jengi loruttelee menemään tuntikaupalla joka päivä kun ennen on pyörinyt aika iso porukka ympärillä ja eletty vain. Eikä siinä, hienoa että jaksavat lorutella, mutta musta tuntuu että moni uupuu siihen kun ei uskalla sanoa ääneen että tämä ei ole kovin viihdyttävää minulle. vauvat on ihania mutta ei niitä loputtomiin voi katsella 😀

  • Maria
    syyskuu 3, 2020

    Vauvavuoden arkipäivät on jännä sekoitus ”mä en koskaan kerkeä tehdä mitään” ja ”miksi tää kello ei mee eteenpäin” -tunteita. 😅

    • Valeäiti
      syyskuu 3, 2020

      joo niin todella on 😀 😀 Paras on se aamuysin lenkki kun on vielä kuvitelma siitä että ”Tässähän tämä päivä kivasti menee” ja kuitenkin ”tänään ehtii vielä paljon kaikkea!” Vähän niin kuin ikuinen lauantai.

  • pilami
    syyskuu 4, 2020

    Mulla oli ehkä eniten kuitenkin pulaa juttuseurasta koska muistan miten toisen lapsen vauva-aikana fiilis oli ihan eri koska 2-vuotias esikoinen oli koko ajan siellä kotona juttelemassa mun kanssa. Siis jotenkin se että sai ees puhua jonkun kanssa, oli mulle hirmu merkityksellistä. Muuten soittelinkin aina lenkeiltä osa-aikaeläkkeellä olleelle äidilleni. En ole varmaan koskaan puhunut sen kanssa niin paljon kuin äitiyslomillani. Kun se ongelma on just se että kaikki kaverit on töissä silloin kun itsellä olisi aikaa. Ellei ole äitiyslomakaveria. Mulla ei osunut ihan raskaudet yksiin kavereiden kanssa.
    Muuten kiitän koiraani päivärytmin luomisesta äitiyslomillani. Kävin aina aamupäivisin sen kanssa yli tunnin lenkin kun oli vähän niinkuin pakko. Joskus ärsytti mutta ei voinut jäädä kotiin vanumaan yökkäreissä.

    • Valeäiti
      syyskuu 5, 2020

      Samalla logiikalla mä meikkasin joka päivä ekalla vanhempainvapaalla. Toi ryhtiä päivään vaikka ei olis mitään tehnyt.

      Nyt en kyllä enää jaksa 😂

  • Naku
    syyskuu 5, 2020

    Ekan vauvan kohdalla konseptoin ajatusta kotivanhempien klubista, josta löytyis aina omanhenkistä seuraa kun vaan kävelee sisään. Kivaksi laitettu tila hyvien kulkuyhteyksien varrella, kahvit ja napostelut kuuluu pakettiin. Vähän kuin perhekerho 2.0, mutta siellä saa hengata koko päivän, ja tila tuntuu enemmän kaverin kivaksi laittamalta kodilta kuin seurakunnan kerhohuoneelta. En koskaan laskenut bisnespläniä loppuun asti (kuukausimaksu? yhteistyökuvioita?), enkä keksinyt, miten samanhenkisyyden saisi toteutettua ilman ikävää eksklusiivisuutta. Tokan lapsen kohdalla oli sit korona. Jos pandemia joskus helpottaa, tän idean saa tästä kuka vaan vapaasti poimia ja toteuttaa!

    • Valeäiti
      syyskuu 5, 2020

      No tää olis kyl, pitäis vaan vielä vähän saada sellaista Mumder-meininkiä siihen että seura todella olisi sopivaa! 😂

  • sopijanainen
    syyskuu 5, 2020

    Noin niin kuin teoriassahan samalla tienoolla olisi varmaan aina useita muitakin mammoja lapsineen kotona samoine tylsistymisongelmineen ja onhan sitten kaikki harrastukset ja kerhot sun muut, mitä monet innoissaan vinkkaa. Mutta se vaiva! Siis jonkun leikkitreffien säätämisessä voi mennä elämä ja terveys. Millon se teidän muru nukkuukaan ai 11-13, no ei se sitten käy ma, ke eikä pe, kun meidän nukkuu kuun parillisina päivinä klo 13-15 ja sitten teen ruokaa klo 11.30 😀 Itse oisin ehkä valmis uhraamaan omat rutiinimme joidenkin yhteistreffien ja sosiaalisuuden vuoksi, mutta en uskalla ottaa sitä riskiä, että tulee hirveä aikataululimbo ja whatsapp laulaa 100 viestiä jonkun parin tunnin vierailun sopimisesta. Spontaanisti paras ja riittävän hyvien ystävien kesken muutoin parempi tyytyä äiti-vauva-laatuaikaan. Mitä muuten edes on loruttelu, voisiko joku valaista? En minä osaa yhtään runoa ulkoa. Onko taas jäänyt mulla joku kurssi käymättä äitipuuhissa?

    • Valeäiti
      syyskuu 6, 2020

      Tää just! Pitäisi olla ihan valtava parvi sitä kivaa vertaismassaa jotta joku sattuisi aina samaa aikaan huudeille.

      Loruttelu on niitä kaiken maailman lauluja ja lillerilallereita ja jumppaliikkeitä ja sen sellaista tappavan tylsää mutta suloista kun toinen on ihan silmät kiiluen messissä. Vauva siis.

      • sopijanainen
        syyskuu 7, 2020

        Aa okei, kiitos valaisusta! Meillä on sitten tainnu jäädä nuo välistä, en taida osata yhtään lorua (edit: vielä). Muuten toki toteutan laatuvanhemmuutta mitä suurimmissa määrin, mutta tämä osa-alue jostain syystä jäänyt oppimatta.

        • Valeäiti
          syyskuu 7, 2020

          no nyt tiedät kantaa tästäkin huonoa omaatuntoa!!

      • E
        syyskuu 12, 2020

        Mulle ja kesäkuiselle vavvelle sattui sillein onnekkaasti, että kaksi samassa kaupungissa asuvaa kaveriani on nyt myös äitiysvapaalla. Aloitetaan viikko tapaamalla aina meistä jonkun luona, hengataan käytännössä niin pitkään kuin jaksetaan (yleensä 4-6h) ilman mitään muuta agendaa kuin että lounas syödään. Vauvat nukkuu kun nukkuu ja leikkii kun leikkii. Ihmeen hyvin saadaan parannettua maailmaa, ja viikkoon tulee mieletön ”aikuisbuusti” 👍🏻

        • Valeäiti
          syyskuu 13, 2020

          Oh miten ihanaa!!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.