Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Kunpa joku hyväksyisi minut sellaisena kuin olen – ja kertoisi kuka olen

Vietin muutama viikko sitten yhden illan vanhassa koulussani, Turun Kauppakorkeakoulussa. Kokoonnuimme monen vuosikurssin voimin alumneina yhteisiin bileisiin legendaariseen juhlatilaamme Monttuun. Juhlan ansiosta kokoonnuimme myös pitkästä aikaa koko vanhan tyttöporukkamme voimin.

Yhden illan ajan olimme täysin vuodessa 2002, nuorina opiskelijatyttöinä Turun keskustassa. Yhdessä etkoilemassa, meikkaamassa ja valmistautumassa, ja sitten siellä samassa hikisessä Montussa ja Kauppakorkean käytävillä. 16 vuodessa (ai kamala) joukkoon on toki tullut puolisoita, lapsia, asuntolainaa ja työsaavutuksia, mutta monella tavalla kaikki oli niin kuin ennen.

Juhlien jälkeisenä aamuna Turun katuja kävellessäni tein huomion. Oli ihanaa kävellä Turussa kuin silloin ennen vanhaan, mutta samalla esiin kaivautui yllättävän vaikeita tunteita mukaan. Sellainen tietty nuoruuden epävarmuus, joka väritti kaikkea omaa tekemistä, kimposi kaikuna jostain muistoista suoraan kehoon. Tiedättekö sen tunteen, kun vanhat muistot tulevat takaisin suorastaan fyysisinä?

Tuomiokirkon kohdalla katsahdin Hämeenkadun suuntaan ja mahassa muljahti vähän. Tuossa kohtaa silloin kerran joku dumppasi minut. Blankon edessä valtavasi valta FOMO. Joskus jäin sielläkin jostain rannalle – en enää muista mistä mutta silloin fiilis oli paska. Tuolla oli asunto, jossa yritin päästä mukaan jonkin porukan Vappu-vitseihin mutta en oikein osannut. Minua väsytti ja olisin halunnut vain nukkua, mutta muut jaksoivat vielä bailata päiväkaupalla.

Siinä kävellessäni kroppa kertoili omia tarinoitaan asioista jotka mieli oli jo unohtanut. Niistä hetkistä, joista tulee vieläkin paha mieli ja jopa pieni häpeä. Inhottavia tunteita.

Ei meillä kamalaa ollut silloin, kaukana siitä. Meillä oli tosi ihanaa, hauskaa ja ikimuistoista. Sain tärkeitä ystäviä, paljon kavereita ja tuon aviomiehenkin niinä vuosina. Kasvoin, kehityin ja itsenäistyin. Pääasiassa muistelen Turkua ja opiskeluaikoja pelkästään kovalla lämmöllä ja kaipuulla. Mutta nyt huomaan että jossain siellä opiskelijahaalarin, meikin ja liian myöhäisten aamujen alla taisi kuplia melko lailla jatkuva epävarmuus.

Tietämättäni ystäväni – nykyään kahden lapsen äiti hänkin – oli miettinyt tismalleen samaa siinä joen yli kulkiessamme.

“Kun sitä silloin yritti niin kovasti kaikenlaista ja silti oikeastaan aina vain mietti että tykkäisipä joku minusta juuri sellaisena kuin olen”, hän totesi.

Sitähän se juuri oli, jatkuvaa hyväksynnän hakemista. Tutuilta, tuntemattomilta ja itseltään.

Jäin miettimään tuota lausetta ”tykkäisipä joku minusta juuri sellaisena kuin olen” – tiesinkö silloin itsekään kuka olin? Tuntuu että läpi elämän vaikeimmat hetket ovat olleet niitä, jolloin olen itse ollut hukassa siitä kuka olen ollut. Vastaeronneena, opiskelut aloittaneena. Kihlautuneena. Raskaana. Äitinä. Kahden äitinä. Aina suuren murroskohdan tullen olen joutunut käymään läpi aika ison puserruksen itseni kanssa. Silloin tällöin olen jopa kliseisesti tuijottanut itseäni peilistä ja miettinyt että kuka hitto tuo on?

Enkä nyt puhu pelkästään neljän eri koon välillä seilanneista rinnoista tai mustista silmänalusista.

Kun oma identiteetti on ollut hakusessa, toisten hyväksyntää on aina janonnut kaikista eniten. Tai ehkä ei edes hyväksyntää, vaan ehkä sitä että toisen ihmisen kautta tulisi selittäneensä itse itselleen kuka on. Niinä vuosina kun oma fiilis on ollut hyvä ja vahva – kuten juuri nyt – ulkopuolisten mielipiteillä ei oikeastaan ole väliä. En kaipaa muiden hyväksyntää, riittää että minä hyväksyn itseni.

Irtosi siellä Montussa jotain hyviäkin muistoja kaikukuopasta. Muistin monet hyvä tanssit, laulut ja naurut. Muistin onnistumisen tunteen ja kaiken kattavan kypsymisen. Erityisesti vanhan oppimateriaalikaupan (mikähän sen nimi oli?) edessä aivoihin syöksyi suorastaan innostusta. Tästä pidin, tässä olin hyvä! Mitä ilmeisemmin pidin ihan siitä itse opiskelusta sittenkin, kuka olisi arvannut!

Olisinpa tiennyt senkin silloin.

Loppuun vielä muillekin ylianalysoiville identiteettiongelmaisille pieni ralli päähän:

JAA
7 Comments
  • Emilia
    lokakuu 19, 2018

    No nytpä sohaisit osuvasti. Tuotahan se varmaan on kun tässä vanhan loppuessa, uuden rajamailla havahtuu koko ajan siihen ajatukseen että ”onkohan tämä kenenkään muun mielestä hyvä” ja jotenkin kaipaa sitä että joku tulee ja taputtaa päähän ja sanoo että ”teitpä hyvin”. Hiljainen hyväksyntä menee jotenkin tällä hetkellä ihan ohitse tunnepuolelta, vaikka järki yrittääkin kertoa, että ehkä se nyt silti on ihan jees.

    Mutta ehkä sen tiedostaminenkin auttaa vähän, että sitten se taas helpottaa joskus.

    • Valeäiti
      lokakuu 22, 2018

      No sitä se just on! Voi kun joku tulisi taputtamaan päähän! 😀

  • Reettapee
    lokakuu 19, 2018

    KIITOS! Loistava ja niin tähän hetkeen osuva teksti jälleen! Kun itse elää niin vahvasti sitä muutosta ja kipuilu-vaihetta, niin ei edes tiedosta, että mistä ne kaikki tunteet oikein kumpuaa. Tämä muistutti sopivasti niistä ja siitä, kuinka itseasiassa lähes kaikki meistä jollain tavalla kamppailee epävarmuuden kanssa. Hetkittäin enemmän ja hetkittäin vähemmän..

    Emilian kanssa olen ihan samaa mieltä, että kun oman pään sisällä on vaikeaa, niin hiljainen hyväksyntä menee tunnepuolelta ihan ohi. Pahimmillaan myös hyvin suoraan sanottu kannustava palaute ja iloinen halikaan ei tavoita tunnepuolta.

    Huomaan itse epävarmoina hetkinä etsimällä etsiväni ympäristöstä merkkejä hyväksynnästä ja siitä, että minusta pidetään juuri sellaisena kuin olen, mitä ikinä se onkaan. Tärkeintähän olisi itse hyväksyä itsensä joka hetki, mutta sen eteen täytyy vielä tehdä töitä. Onneksi läheisiltä ja ystäviltä saa niitä positiivisia signaaleja. Paljon käytän aikaa myös vanhojen muisteluun. Muistelen ennen kaikkea hyviä, onnellisia, yhteisiä muistoja vahvistaakseni nykyhetken signaaleja siitä, että minusta välitetään ja pidetään juuri siksi, että minä olen minä, kaikkine hyvine puolineni, kaikkine epävarmuuksineni ja kaikkine huonoine puolineni, ainutlaatuinen minä. Tärkeintä on ne ihmiset, jotka valitsevat olla lähellä juuri siksi ja siitä huolimatta, ei ne, jotka ovat valinneet toisin.

    P. S. IHAN LOISTAVA RANKUTUS! 😀

    • Valeäiti
      lokakuu 22, 2018

      Ihanaa kun säkin osaat muistella niitä hyviäkin juttuja, mulla on siinä selvästi vielä opeteltavaa. Hirveän voimakkaasti pienetkin negatiiviset voi ajaa isojen hyvien ohi vielä.

      • Reettapee
        lokakuu 28, 2018

        Jatkuvaa opettelua se on mullakin! Sitä muistojen arkkua kun ei pysty avaamaan niin, että saisi sieltä vain ne hyvät. Mutta uskon ja toivon, että samalla kun muistelee niitä hyviä ja käy läpi niitä huonoja on helpompi päästää irti niistä huonoista ja jatkaa vahvempana eteenpäin. Pienin pienin askelin.

  • Kaisa
    lokakuu 20, 2018

    Kiitos, osui ja upposi. Vanhaan opiskelu- ja lapsuudenkaupunkiin muutto on resonoinut juuri noin, ihan fyysisenä tunnemuistoina. Järjellä olen karistanut vanhaa epävarmuutta ja häpeää, mutta muutos-ja murroskohdassa vanhat ja uudet epävarmuudet tuntuvat odottavan joka nurkan takana. Täytyykin yhä enemmän yrittää kaivella kadunkulmista niitä hauskoja ja ihania muistoja, kaikella on tapana järjestyä ja vanhat haamutkin saa katoamaan 🙂

    • Valeäiti
      lokakuu 22, 2018

      Hei toi on hyvä idea, ottaa takaisin myös ne hyvät muistot! Täytyy itsekin panostaa tohon 🙂