Tämä nyt kulunut viikko on ollut pitkästä aikaa melko kiireinen, siis verrattuna viimeisiin kuukausiin tai, no vuosiin. Jäätyäni äitiyslomalle Kolmosen kanssa päivätyöstäni konsulttina, olen käytännössä ollut yrittäjänä. Tehnyt kyllä töitä jatkuvasti mutta aika lailla perheen ja esimerkiksi urheilun ehdolla.
Tämän vuoden Insinööri on ollut hoitovapaalla ja minä yrittäjänä, joten rento ja aikatauluton meininki on jatkunut. Vähän liikaakin, kun huomasin keväällä että töitä ei todellakaan tavalliseen tahtiin ollut.
ISON myyntirutistuksen avulla tilanne on kääntynyt parempaan ja syksy näyttääkin jo suorastaan kiireiseltä. Palasin kesälomalta kaksi viikkoa sitten ja siitä alkaen on tahti kiihtynyt yhä kovemmaksi niin että nyt teenkin yhtäkkiä käytännössä vähintään 6-8h päivässä töitä kun pitkään oli viikkoja joissa tein joskus tunnin, pari, joskus en ollenkaan.
Ja päälle sitten ne kotityöt joita neljän lapsen ja ison talon perheessä kyllä riittää vaikka miten niitä jakaisi.
Läpi vuoden olen ollut ensinnäkin ihan todella onnellinen mutta myös ihmetellyt miten ikinä jaksoin sitä elämää, jossa tein 8h (tai enemmän) vaativaa konsultin työtä ja siihen päälle vähän blogia iltaisin ja viikonloppuisin. En siis toki jaksanutkaan, ja olenkin pariin kertaan maistanut uupumuksen kitkerää lientä.
Siksi elämässäni on ollut tosi tärkeää jatkuvasti vähentää kiireen ja kuorman tuntua, vaikka perheen koko on kasvanut.
Takaisin tähän vuoteen. Tällä viikolla on ollut joka aamu viimeistään kahdeksalta, yhdeksältä palaveri tai lähtö johonkin, paljon kalenteriin sidottua ja kotonakin paljon muistettavaa lasten palattua takaisin kouluun ja päiväkotiin.
Ei kuulosta ehkä pahalta mutta on mulla iso ero siihen kun kesällä nukuttiin vuoroaamuin pitkään jos yö oli ollut huono, nyt ei ole niitä vuoroja pystytty jakelemaan. Nyt on ollut lähinnä sitä että jatkan vielä jonkun homman loppuun lasten vihdoin nukahdettua ja oma uni jää liian vähäiseksi vähän joka puolelta.
On ollut isoja päätöksiä, vaikeita tapaamisia ja suuria muutoksia vähän joka lapsen elämässä: joku aloittaa uudessa koulussa, joku palaa päiväkotiin ja yksi oppii sanomaan tisshhi hyvinkin vaativasti. Kaikkien kanssa haluan olla, jutella ja kuulla.
Kun tulen täyden päivän jälkeen takaisin pienten luo ja mietin että olisipa ihana nyt ehtiä sitä tätä tai tota, saankin sangollisen äiti-ikävää päälleni ja joudun keskittymään täysillä tramppaan, tisshhiin ja huomioon.
Eilen yritin vähän samalla tehdä jotain omia juttua ja heti oli perunamuusit pitkin pöytää ja kiukkua kaikissa tuoleissa.
Yöunet ovat onneksi olleet edes semi ok (pienin on nukkunut kolme yötä läpi yön, mitä mitä?? Ihanaa!!) mutta kokonaisuutena huomaan että nyt on vähän liikaa kaikkea ja olen joutunut jättämään puolimaratoniin treenauksen tauolle koska sydän on alkanut tykytellä ihan ilmankin urheilua. Tunnen kehoni merkit ja huomaan että piilevä stressi pitkin vuotta erilaisista vaikeista asioista (niitä on meilläkin, vaikka en voi kaikkea julkisesti avata <3) on siirtymässä kehooni ja jaksamiseeni.
Ja tässä piilee se suurin oivallus, jonka olen viime vuosina tehnyt. Tai sanotaanko että nyt tämä oivallus on siirtynyt ymmärryksestä käytäntöön, elämään ja sydämeen. Olen tajunnut että kuorman määrää ei oikeasti voi loputtomasti lisätä ja että hyvätkin asiat on kuormaa.
Ymmärrän enemmän ja enemmän siitä, kuinka elämän kaikki osa-alueet ovat osaltaan viemässä osaa minun energiani kokonaispotista ja on mun vastuulla huomata, mikä tilanne milloinkin on. Esimerkiksi nyt tilanne on vielä aika hyvä ja työn määräkin maltillinen, mutta se kokonaiskuorma juuri nyt on sellaisella tasolla että kovin paljon enempää ei voisi tehdä urhaamatta jotakin minulle tärkeää.
Jos ajatellaan että energiaa on optimaalisessa päivässä sata yksikköä, lähtee mun päivän suunnittelu liikkeelle jo yöstä. Kun herään aamulla ja tiedän nukkuneeni huonosti lapsen x takia tai siksi että menin itse liian myöhään nukkumaan, voin melkein heti vetää yli 20 pistettä sieltä päivän potista.
Samoin jos päivään on ennalta aikataulutettu tosi paljon aikaan sidottuja tapaamisia, pitää potista vähentää sekä ne tapaamiset että niiden aiheuttaman metatöiden kuorma. Joku tapaaminen saattaakin nostaa sitä pistemäärää taas takaisin lähemmäs sataan, jos se onkin vaikka ihana hieronta tai tosi kiva ja rento asiakaspalaveri kuten tänään (huomasin palaverin aikana että rentouduin kun keskityin yhteen käsillä olevaan asiaan sadan sijasta), mutta se niihin siirtyminen ja stressi ehtimisestä, lounaasta tai tarvikkeista on silti huomioitava.
Sitten jos päivääni tuntuu mahtuvan hyvin urheilu ja voimat on kohdillaan, pitää sekin ottaa huomioon kokonaisuudessa. Pitkä lenkki vie energiaa fyysisestikin, joten se on ehdottomasti laskettava mukaan kokonaiskuormaan.
Jos joskus opiskelijana ajattelin että käyn aamulla lenkillä koska illalla vedetään…epäterveellisiä asioita, nyt ajattelen että en ainakaan tänään urheile kovaa jos kerran valvottavakin on.
Päälle tulee vielä laskettavaksi kaikki päivän pienet asiat: Oliko lapsella ongelma koulussa? Sainko ikävän viestin Instagramissa, olenko huolissani ystävän tilanteesta? Paloiko ruoka pohjaan tai häämöttääkö tilin pohjalla vähän liian vähän rahaa suhteessa unohtuneeseen ja juuri tulleeseen vakuutusmaksuun? Vähennetään muutama piste jokaisesta pienestä huokauksesta ja huolenaiheesta, laitetaan pottiin takaisin jos näissä on tukena oikein lämmin halaus.
No niin en siis todellakaan tee tämmöistä matikkaa päässäni oikeasti, mutta olen alkanut kiinnittää kaikkeen tämmöiseen huomiota. Monen päivän päänsärky alentaa kokonaiskuormaa, riitaisa tilanne jossakin verottaa, liian vähän ruokaa vetää pisteitä pois.
Ja mikä tärkeintä: en halua mennä päivän päätteeksi nukkumaan niin että kaikki on nollassa tai miinuksella. Haluan olla kuin vauva, jota ei päästetä yliväsyneeksi vaan se laitetaan nukkumaan sopivassa vireystilassa, hiukan väsyneenä. Haluan ehtiä lukea kirjaa nukahtamatta tai jaksaa jutella Insinöörin kanssa. Siksi on mietittävä kenelle energiaani annan, erityisesti nyt kun kokonaispotti on aika pieni.
Treenaan puolimaratoniin niinä päivinä kun vointi on tosi reipas tai sitten en mene sinne ollenkaan jos nyt ei pysty. Jätän tarpeettomat työasiat tekemättä. En yritä kasvattaa liikevaihtoa yhtään isommaksi kuin nyt on tarpeen. Kieltäydyn kohteliaasti tapahtumista, jotka eivät ole mulle tärkeitä. Tai jos teen jotain super siistiä ja kuormittavaa työtä, unohdan puolimaratonit ja autotallin suursiivouksen siltä ajalta.
Kun multa kysytään joskus että miten yhdistät uran ja perheen niin vastaan usein että kaiken voi ehkä saadakin, mutta ei samaan aikaan. Jokaisen on mietittävä mitä siellä omassa energiapotissa on ja mille annetaan eniten tilaa.
Kuvat: Eeva Roots mun 40v-päivänä Espanjassa 🤩