Satamon Laura kirjoitti Instagramissa tutusta tunteesta, siitä miten lasten kanssa on aina vähän sydän syrjällään kun alkavat liikkua enemmän yksin. Kirjoitin samasta jokin vuosi sitten ja ainahan se on ollut mullakin mielessä – että pahinta on huoli.
Huolen lisääntymistä olen aina eniten pelännytkin kun uusista vauvoista on haaveiltu, että miten minun sydänparkani sen kestää.
Mutta arvatkaa mitä! Taas kävi niin että lapset kasvoi ja olen oppinut uutta! Nimittäin sen että huolen määrä on toki vakio ja huolenaiheetkin saattaa olla suurempia, mutta isojen lasten kanssa niitä huolia on ratkomassa aina vähintään kaksi ihmistä: Vanhempi ja se lapsi itse.
Nyt kun isommat on 12 ja 10, on ollut mieletön helpotus tajuta miten paljon he itse omaa elämäänsä jo säätelevät ja varjelevat. Usein kun eteen tulee joku tilanne, he pohtivat ja analysoivat sitä itse hämmästyttävän tarkasti. Saattavat keskeyttää minun valistavan puheeni että joo joo äiti mä tiedän, laitan heti siitä sovelluksesta tuntemattomien viestit päältä tai kysyvät itse onko mun kännykkä latauksessa?
Ovat mokomat alkaneet ottaa vastuuta itse omasta elämästään, pienin askelin. Sitä mukaa kun kuulen heidän suustaan viisaita kysymyksiä, mietteitä ja ajatuksia, kasvaa myös luottamukseni heihin. Lapsia he toki ovat vielä pitkäänkin mutta joka kuukausi heissä on enemmän sellaista viisautta, jonka varaan uskaltaa hetkeksi myös nojata. 
Olen huomannut että se mun aina kalvava huoli on myös alkanut tämän myötä vähän hellittää. Jos ennen huoli oli aina se että mitä jos ne joutuvat johonkin vaikeaan tilanteeseen, nyt sen vierellä on jatkolause ..ja sitten jos ei osaa ratkoa sitä itse, toivottavasti tajuaa ottaa meihin yhteyttä.
Vastuu ja suojelu itseään kohtaan on sellainen asia, jota olen aina toivonut voivani lapsiini rakentaa. Että olisi sellainen kunnoitus omaa kehoa ja mieltä kohtaan ettei yritä tehdä sille kaltoin.
Tajusin joskus alakoulun ekoilla luokilla etten yksinkertaisesti voi estää tilanteiden tapahtumista loputtomiin. Lapsi voi aivan hyvin ajautua kaveriporukassa ruokakauppaan ilman lupaa törttöilemään, lintsata tunnilta tai kohdata tilanteen jossa joku yllyttää tekemään jotakin tyhmää, vaarallista tai ilkeää.
Oleellista on se, miten lapsi itse toimii silloin kun me vanhemmat emme ole paikalla läksyttämässä. Pienen lapsen voit aina vetää pois isoista lätäköistä, iso loiskuttelee vettä just niin kuin haluaa ja kastelee varpaansa omalla vastuulla.
Yhdessä Valeäidin vanhempainilta -podcastin jaksossa seuraajani kertoi ison viisauden. Hän kartoi saaneensa esimerkiksi päihteisiin liittyen sellaisen vapauden ja vastuun kasvatuksen, että voit toki tehdä omalla kehollasi mitä haluat mutta sinun pitää aina pystyä se itsellesi perustelemaan.
Tämän seurauksena hän ei ollut koskaan oikein mitään päihteitä käyttänyt, kun ei koskaan keksinyt riittävän hyvää syytä.
Tuskin ihan noin hienoon itsesuojeluun kaikki yltää mutta on minusta uskomaton suoritus saada lapseen iskostettua sellainen oma sisäinen vanhempi, joka miettii asioita myös järjen kautta eikä vain vaikkapa velvollisuuden tai rangaistuksen välttämisen kautta.
Ei siis niin että ”Äiti on sanonut ettei ruokakauppaan saa mennä välkällä”, vaan niin että ”En halua kyllä mennä ruokakauppaan välkällä, koska se olisi tyhmää ja lisäksi siitä tulisi Wilma-merkintä.”
En ole niin sinisilmäinen että kuvittelisin tästä lähtien lasteni toimivan aina viisaasti ja kypsästi – enhän minäkään toimi niin lol.
Mutta siihen yleiseen jatkuvaan vanhemman huoleen auttaa hirveästi ajatus siitä että nyt tässä suojellaan ja kasvatellaan lasta yhdessä, lapsen itsensäkin ohjaamana. Vastuu on edelleen minulla ja paljon viisautta voin hänelle jakaa, mutta voin jo alkaa pienin askelin luottaa siihen että jotain tolkkua on siinä lapsessakin.
Vankalla luottamuksella, lievällä uhkailulla ja sopivalla kiristämisellä siis mennään, silmät kiinni ja sormet ristissä ja toivotaan ettei mitään kovin kamalaa tapahdu.