Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Vie minut veden äärelle (mutta älä laita purjehtimaan)

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: Lip-Lap Laiturit ja Suomen Blogimedia

liplap

Olen vesityyppi. Satamat tosin herättävät minussa ristiriitaisia tunteita. Samalla kun laineiden liplatus rauhoittaa, mastojen tuulessa kolisevat köydet ja vaijerit tuovat pelkoja mieleen. ”Tuulinen päivä, tänään mennään kallellaan” ajattelen kauhulla joka kerta, vaikka en olisi itse astumassa veneen kyytiin.

Vietimme lapsuudessa kaikki kesät merillä purjehtien ja saarissa hyppelehtien. Luokittelenkin täysin luontevasti itseni saaristolaislapseksi, vaikka kotini on aina sijainnut keskellä kapunkia. Jotain niin omaa siinä kuitenkin on; saaristossa, meressä, vedessä.

Käppyrät männyt, Merikarhusaunat ja äkkiä muuttuvat säätilat rauhoittavat mieltäni. Sydäntäni sykähdyttää sileät rantakalliot, pyöreiksi rullautuneet kivet ja kuohuva Itämeri, jonka sävystä tietää onko sade tulossa. Olen merenkävijä henkeen ja vereen – vaikka en juuri haluakaan veneillä.

liplap

Yksi parhaita asioita maailmassa on nukahtaa veneen hytissä kaarevaa seinää vasten, veden liplattaessa ujosti keinuvan veneen runkoon. Vielä parempaa jos samalla sataa niin että kansi yläpuolella ropisee.

Harmittaa aivan vietävästi, että tämä kummallinen kallistuvan veneen pelko on vienyt purjehtimisen pois elämästäni. Ilman sitä olisin ehdottomasti tehnyt omastakin perheestäni saaristolaisen.

Vesi on minun elementtini. Pahimmat sisäiset myrskyt laantuvat parhaiten aaltojen loputonta kisaa katsellen.

liplap

Tämä kesäkuu on ollut melkoinen myllerrys arjessa talon valmistumisen, rahojen loppumisen, työkiireiden ja kaiken muun keskellä. Päässä on ristissä satoja pieniä ajatuksia ja muutama tosi isokin. Olen näemmä lopettanut urheilun, nukkumisen ja ystävieni näkemisen. Lähentelen uupumuksen rajoja, helpotuksen koittaessa ihan nurkan takana.

Vesi on tullut avukseni. Kesäisellä retkellä Uudessakaupungissa, spontaanilla pyrähdyksellä Vallisaaressa ja lopulta omassa mökkirannassa.

Nyt kun olen istunut jo muutaman tunnin veden äärellä ajatusteni kanssa, alkaa vähän helpottaa. Olen laskenut aaltoja ja kuunnellut liplatusta. Ihmetellyt laituria, joka ei keinu ja kursinut samalla päässäni olevaa tilkkutäkkiä kasaan.

liplap

liplap

Aion olla tänä kesänä vielä monta hetkeä tuolla laiturin nokalla. Toivottavasti vähän paremmassa kelissä kuin nyt juhannuksena, mutta maistuu se iltaviini toppatakinkin kanssa. Eilenkin aurinko kuitenkin paistoi jo sen verran, että muu perhe villiintyi vallan hyppimään laiturilta alas hyiseen veteen.

Laiturin uimarappuset houkuttavat jo muakin hyppelehtimään, vaikka oikeastaan siinä +13 asteisessa joessa juhannuksena pulikoidessani rappuset lähinnä houkuttivat nousemaan pois.

Tuo Käplikseen vuosi sitten asennettu LipLap-laituri hohtaa edelleen kuin uusi ja on ihan yhtä tukeva kuin ennenkin. Laituri on juuri palannut kesämoodiin vietettyään talven kuivalla maalla; se oli kuulemma helppo asentaa talviteloille ja niiltä pois. Itsehän en tiedä, koska olin nekin hetket jossain talokriisissä. Laiturin laittoivat paikalleen ihanat sukulaiset, kiitos siitä!

Onneksi on sukulaiset, ja onneksi on vesi. Viimeisten viikkojen aikana olen päässyt aaltojen kyytiin, majakkasaarelle, lampeen rannalle ja laiturille. Niiden vesien avulla minä laskettelen kohti viikon päästä alkavaa lomaa, laituri ja ranta kerrallaan.

liplap

Haluatko tehdä minut onnelliseksi? Vie minut veden äärelle.

 

Lue lisää laiturista:

 

JAA
4 Comments
  • Kaisa
    kesäkuu 25, 2018

    Ah, niin tiedän tuon kallistuvan veneen pelon! Lapsuuden kesiä myös purjeveneessä viettäneenä, ja jo silloin painuin keulahyttiin nukkumaan kun kallistus ahdisti. Aikuisiällä olen muutamaan otteeseen yrittänyt varovasti totuttautua taas veneessä oloon mutta pelko istuu syvässä, kun on skidinä tullut viedyksi pari kertaa vähän liian kovaan keliin. Kertaalleen jännitin koko kroppaa koko parin tunnin päiväpurjehduksen ajan niin että se johti suoraan migreeniin, ja toisen kerran en päässyt edes merelle asti kun veneen pakkaamisen jälkeen ja köysiä irroittaessa purskahdin hysteeriseen itkuun kun moottori käynnistettiin. Edelleen kuitenkin haluan olla purjehtija, joten lauantaina on taas edessä uusi yritys. Ehkä. Huh.

    • Valeäiti
      kesäkuu 25, 2018

      Mä niin tunnistan! Nimenomaan haluaisin olla purjehtija mutta ei siitä vaan mitään tule. Tosiaan ”pari” kertaa viety ”vähän liian kovaan” keliin..tunnistan vaikka unissani moottorin äänestä milloin ollaan ajamassa karille 😀

      Tunnistan myös että tämä homma ratkeaisi sillä että menisi näin aikuisiällä kunnon purjehduskouluun ja pakottaisi itsensä ottamaan homman kunnolla haltuun. Koska eniten siinä mulle on kyse kontrollin menettämisen kauhusta. Kun ei voi koskaan olla ihan varma kuinka pitkälle se kallistus / pomppu menee.

      Ennen lapsia tämä vielä jotenkin oli hallussa mutta nyt! Oh dear!

  • Nimetön
    kesäkuu 25, 2018

    Vaihto purjehduksesta isoon moottoriveneeseen auttoi minua, paljon tasaisempi kyyti ja tuntuu jostain syystä turvallisemmalta.

    • Valeäiti
      kesäkuu 25, 2018

      No se olis kyllä monella tavalla kiva. Luontoihminen minussa ei vain kestä sitä poltettua bensaa, odotan sähkömoottoreiden yleistymistä 🙂 Ja onhan tasaisen kelin purjehduksessa jotain vallan maagista!