Istutaan keittiön pöydän ääressä illalla, yliväsyneinä koko porukka. Lapset selittää toisilleen jotain aivan älyvapaata juttua, johon me vanhemmat lähinnä pyöritellään päätämme. Pierut mainittu.
Totean hajamielisesti hymyillen että ajatelkaa jos olisi vain yksi lapsi, miten tylsää sillä olisi meidän vanhempien kanssa kun kukaan ei heittäisi pierujuttuja. Kakkonen nappasi jutustani kiinni ihan yllättävästä kulmasta:
”Jos olis vaan yksi lapsi niin sen olisi varmaan parempi olla Ykkönen. Mä olen niin tuhma ja tottelematon.”
Ai saakeli kun sattui, syvälle sydämeen. Ei kai voi pieni ihminen oikeasti ajatella itsestään noin? Ollaanko me tehty tämä? Miten voin tämän korjata?
Tietysti selitimme vuolaasti että höpsistä, olet ihana etkä tuhma. Olet pienempi kuin Ykkönen, joskus siksi asiat menee vähän vaikeamman kautta ja joudutaan muistuttamaan säännöistä, jokainen tekee joskus tuhmuuksia ja niin edelleen. Annoin maailman parhaalle kuusivuotiaalle ison halin ja tein selväksi että hän kuten siskonsa on meille aina tosi rakas, myös silloin kun tekevät joskus ehkä jotain ihan pikkuisen tuhmaa. Rakastetaan aina, kaiken läpi ja yli.
Puhuin reippaasti ja hymyilin vaikka sisäisesti tuntui tosi pahalta toisen puolesta. Kelasin pikavauhdilla läpi omaa vanhemmuutta.
Ollaanko me kaikesta yrittämisestä huolimatta sorruttu sanomaan lapselle enemmän olet tuhma kuin teit tuhmasti? Sanotaanko me sille miksi sinä aina tai jotain muuta yhtä tyhmää? Alkaako pientä sielua nakertaa kun siskokin osallistuu usein torumiseen (jonka toki torppaan joka kerta)?
Vai voisiko hänelle olla kehittymässä pikku hiljaa jotain ymmärrystä siitä, että sääntöjä olisi hyvä noudattaa?
Päätin että kyse on jälkimmäisestä, terveestä kehittymisestä jossa lähes kuusi vuotta kestänyt tahtoikä alkaa tehdä tilaa moraalin, empatian ja mittasuhteiden tieltä. En aio ottaa tästä nyt maailman suurinta tuskaa, vaikka se yksi lause aikamoiselta tuomiolta tuntuikin. Voi toki hyvin olla että ollaan mokattukin, mutta nythän on mahis korjata tilanne!
Päätin siksi samalla keskittyä vielä entistä enemmän siihen, että torun tekoja, en ihmistä. Etten sorru sanomaan koskaan, aina ja joka kerta vaikka se joskus siltä tuntuisikin. Minun tehtäväni on jaksaa sitkeästi ohjata, korjata ja rajoittaa joka päivä ja joka kerta johdonmukaisesti, vaikka se paikoitellen tuntuukin mauttomalta versiolta Päivän Murmelina – elokuvasta.
Tämä vanhemmuushomma on kyllä yhtä maratonia. Onneksi juoksuseura on hyvää.
