Hesarissa oli artikkeli siitä, kuinka mukavat ihmiset menestyvät työelämässä. En tiedä menestyksestä mutta olen jo kymmenisen vuotta sitten valinnut olla töissä aina mukava kun vain voin, koska se on minulle kivempaa. En kestänyt kovin kauaa sellaista piinkovaa kilpailua ja vääntämistä, siinä tulee vaan paha mieli kun kuitenkin aina välillä häviää.
Siksi kannustan, kiitän ja kehun. Yritän olla mukava myös silloin kun edessä on nihkeä tilanne tai meidän tappio ja uskon että vaikeimmissakin olosuhteissa voi aidosti toimia toisen parasta ajatellen. Itse asiassa kokemukseni mukaan pahimpaan mulkkuuteen kannattaa nimenomaan vastata mukavuudella. Kill them with kindness, tiedättehän.
Koska en ole jumalallinen olento, en tietenkään onnistu olemaan mukava aina tai edes joka kerta. Mutta pelkästä yrittämisestäkin tulee hyvä mieli!
Viime vuosina olen kasvanut tästä vielä askeleen suuremmaksi ihmiseksi ja opetellut olemaan myös itselleni mukavampi. Mulla on helposti tapana olla superkriittinen ja vaativa itseäni kohtaan (kuten tässä edellisessä lauseessa), mutta nyt olen tsempannut hirmuisesti (ja tässä kehun itseäni!) siinä että huomaisin myös itseni tekemän hyvän, rekisteröisin pienetkin saavutukset silloin kuin tavoitteeni ei ole vielä täynnä.
Juuri tänään muistutin itseäni, että sain kuitenkin Kolmosen nukahtamaan ainakin yhdesti tänään itse vaunuihin ilman tissiä tai liikettä. Tätä muistuttamista edelsi vartin manailu siitä kuinka olen täysin nyt epäonnistunut kun se nukahtaa vain tissi suussa. Askel ja tissi kerrallaan!
Nyt kehun itseäni vähän lisää, sillä artikkelissa puhuttiin myös mukavien lasten kasvattamisesta ja se meinasin ensin lannistaa:
”Jos haluaa lapsestaan mukavan aikuisen, keskeistä on panna paukut ensimmäiseen viiteen ikävuoteen, sanoo Vuorinen.” (HS 2.1.2020)
No niin, se meni sitten. Kaksi kautta kolme on jo kasvatettu tuon ohi. Mutta! Sitten vasta luin mitä tämä mukavaksi kasvattaminen on:
”’Voi aloittaa heti olemalla tietoinen siitä, miten suuri merkitys on omalla katseella ja kosketuksella. Katso lastasi hyvän kautta, älä arvioi vain hänen tietojaan ja taitojaan.’
Yhdessäolon aikana on tärkeä kommunikoida ja kuunnella lasta. Lapselle voi myös tarkoituksella järjestää uusia vuorovaikutustilanteita, esimerkiksi leikkitreffejä erilaisten ja eri ikäisten lasten kanssa.” (HS 2.1.2020)
Ja kuulkaa. Samana päivänä kun luin tuon artikkelin, olin ollut ekaluokkalaisen kanssa hänen koulukaverinsa luona kylässä.
Minä järjestin hänelle sinne leikkitreffit, koska eivät tunne vielä toisiaan tuon luokkakaverin kanssa kauhean hyvin. Matkalla sinne sanoin Kakkoselle hymyillen, että ”Onpa kiva tämä kun kävellään tänne yhdessä, mä…” ja hän vastasi jo hieman keskeyttäen ”mäkin rakastan sua”. Kysyttäessä kävi ilmi, että hän oli jo katseestani nähnyt juuri sen miten olin ajatellut lausettani jatkaa.
Leikkitreffit – check. Hyvä katse – check. Läsnäoleva yhdessäolo – check. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki.
Joten HUH, hyvä minä! Selkeä todiste että olen ollut aivan loistava äiti jo sen kriittisen viisivuotiskauteni aikana!*. Nyt sitten vain odottelemaan että hänestä kasvaa oikein mukava työkaveri jollekin.
* Tässä luki ensin että ”olen kuin vahingossa ollut hyvä äiti”. Mukavuuspuuskissani muutin sen kannustavammaksi.