Kuuntelin Maria Veitolan uutuuskirjaa. Siinä oli mukana kolumni, jonka hän oli kirjoittanut lapsensa ollessa kaksivuotias. Teksti oli tuttua; Maria kertoi kuinka elämä on muuttunut lapsen saannin jälkeen ja kuinka se ei olekaan kamalaa. Spontaanius on hävinnyt ja itsekkyydestä on täytynyt luopua, mutta kokonaisuutena elämä on onnellisempaa.
Kyllä kyllä, allekirjoitan!
Mutta samalla huomasin ajattelevani että tämä on kyllä ehtaa kaksivuotiaan vanhemman puhetta. Sellaisen kuin minä, joka jaksoi vielä analysoida kuinka koko elämä on ihan erilaista kuin ennen. Koska se oli! Monta vuotta lasten syntymisen jälkeen asiat oli ihan eri tavalla. Kaikki vapaa-ajasta töihin, ruokailuun, sisustukseen ja terveyteen oli aivan kummallisella tolalla jos vertasi aikaan ennen lapsia.
Mutta nyt lasten kasvettua huomaan että kaikki ei olekaan enää niin erilaista. Voin tehdä ihan yhtä paljon tai joskus jopa enemmän spontaaneja asioita kuin ennen lapsia. Olen myös ihan mukavasti itsekäs taas aina välillä. Ainoat univelat ovat itseni aiheuttamia ja urheilen, käyn ulkona ja tuijotan telkkaria ihan samassa suhteessa kuin ennen vuotta 2010. Voin olla illan kotoa pois melko lailla noin vain, eikä monenkaan päivän yhtämittainen työmatka tai rillumareissu aiheuta mitään järkyttävää morkkista. Ei minua kukaan enää niiiin polttavasti kaipaa.
Toki arki muuttuu paljon vanhemmuuden myötä, ei sitä käy kiistäminen. Se kuitenkin ehkä koskee eniten niitä ihan ensimmäisiä vuosia, vaikka tuleehan se muuttumaan taas kun lapset kasvavat ja alkavat harrastaa, touhuta ja olla enemmän omien kavereiden kanssa. Elämä muuttuu meillä kaikilla vuosien mukana, oli lapsia tai ei. Mutta niin nopeaa, intensiivistä ja perinpohjaista muutosta ei ehkä enää koskaan tule kuin mitä avuton nyytti tuo tullessaan (toivon).
Elämäni on muuttunut ja muuttuu edelleen, mutta huomaan että tänä päivä muutos on yhä enemmän minustakin johtuvaa, ei vain ihanista minityypeistäni. Ylipäänsä kun lapset kasvavat, vanhemmuuden rooli elämässäni pienenee. Olen taas kaikkea muutakin kuin pelkästään tai ensin äiti. Musta tämä on aika siisti kehitys elämässä. Mun ei enää tarvitse pinnistellä muistaakseni olevani jotain muutakin kuin vanhempi, eikä ihan jokainen päätös kulje enää lasten tarpeiden kautta.
Pahimmassa pikkuvauvavaiheessa minusta tuntui joskus siltä, että olen kadottanut itseni täysin, kulkenut kauas siitä mitä oikeasti olin. Nyt haluaisin sanoa sille osalle minusta, joka silloin panikoi että ei hätää: palaat vielä takaisin. Jos niin haluat.
