Perhe-elämään pitäisi saada lisää seurustelua!

Kuuntelin podcastia, jossa kerrottiin synnytystarinaa isän näkökulmasta. Isä kertoi ”sitten me käytiin siellä akupunktiossa” ja minä hätkähdin. Oletettavasti yhtälön raskaana oleva nainen kävi siis akupunktiossa ja tuleva isä oli mukana.

Seurana. Muuten vain.

Niin että milloin me ollaan viimeksi Insinöörin kanssa oltu toistemme mukana jossain seurana, muuten vain? Joskus todella sananmukaisesti seurustelimme, olimme toistemme seuranaMiten ihmeessä viime vuosina olisi ollut mahdollista käyttää tunti omaa aikaa toisen akupunktioaikaan?

Aivan pienestä sivulauseesta oivalsin yhtäkkiä taas yhden asian parisuhteesta perhe-elämässä. Siinä missä ennen me olimme ensin ihan joka paikassa yhdessä, nyt emme oikeastaan koskaan sillä samaan aikaan toisen pitää tehdä jotain muuta.

Mene sinä kauppaan, minä hoidan iltapuuhat. Vietkö Kakkosen treeneihin, me jäädään tyttöjen kanssa kotiin. Mä laitan ruoan sillä aikaa kun sä käyt lenkillä. Kumpi hakee tänään?

Romantiikkaa rakennusprojektin keskeltä – hän oli askarrellut tämän eräänä iltana raksajätteistä. Aawwwww.

Jotenkin ihan kreisiä ajatella että oli aikoja, jolloin me elimme kaiken arjen yhdessä. Soitimme toisillemme aina työpäivän päätteeksi ja puhuttiin tunti puhelimessa. Verrattiin mitä ollaan syöty lounaaksi! Tajutonta! Sitten tavattiin ehkä keskustassa, mentiin syömään. Tai nähtiin kotona ja käytiin yhdessä kaupassa.

Läheteltiin toisillemme viestejä pitkin päivää: jaettiin uutisia, huonoja vitsejä ja ohimeneviä ajatuksia. Oli varaa loputtomiin häiritä toista töissä kun siellä töissä pystyi sitten olla vaikka tunnin pidempään tarvittaessa. Ei ollut kiire kotiin vapauttamaan toista taas jonnekin muualle tai ihan vain viettämään tärkeää aikaa lasten kanssa.

Me treenattiin yhdessä, kokattiin yhdessä, katsottiin telkkaria yhdessä ja tehtiin ei-yhtään-mitään-yhdessä. Aikaa oli rajattomasti, nyt sen näen. Voitiin olla yhdessä tehokkaita kodin kunnostajia tai tehdä pitkää päivää töissä, taikka sitten löysäillä sängyssä koko ilta.

Vuosiin sellaiseen ei ole ollut varaa. Vaikka vietämme varmasti enemmän aikaa fyysisesti samassa tilassa kuin koskaan ennen, olemme merkittävästi vähemmän toisemme seurana. On ollut pakko jakaa tiimi kahteen tehokkaasti suorittavaan osaan. Toinen hoitaa lapsia ja toinen edistää arkea. Toinen käy tontilla ja toinen hoitaa pyykit. Läpystä vaihto laattataudissa ja kavereiden näkemistä vastavuoroisesti. Herää sinä tänään, minä sitten huomenna, käy nyt ihmeessä lenkillä kun on aikaa!

Tämä  oli jo melkein muuttumassa hetkellisesti. Muistan sen illan pari vuotta sitten kun löysimme toisemme vuokra-asunnostamme kaksin, lapset kummatkin kavereillaan ja kaikki muu raiteillaan. Ruoat oli syöty ja työt tehty. Törmäsimme toisiimme olohuoneessa ja olo oli outo. Että tuota, öö, mitä tehtäis?*

Aikaa toki on edelleen, mutta paljon vähemmän (ja useimmiten se aika löytyy välistä 22-23 jolloin olen aika lailla aivokuollut jo). Ollaan tilanteessa jossa parisuhde pitää aikatauluttaa kaiken muun ohelle, pitää oikein varata deitti-iltoja. Ne kaikki puuttuvat minuutit ja vartit sullotaan yhteen pötköön mummilan avulla ostettuun muutaman tunnin ikkunaan. Silloin sitten todella tehdään jotakin yhdessä. Ollaan viettämässä oikein laatuaikaa, lastenvahdit ja ravintolat ja kaikki.

Ei me roudata lapsia tunnin päähän mummolaan käydäksemme kahdestaan kaupassa ja ehkä katsoaksemme telkkaria. Ollaksemme vain toistemme seurana. Pitäisi kai, mutta se tuntuu niin…tehottomalta. Ei kai silloin tehdä sellaisia asioita joita voi tehdä lastenkin kanssa?

Nyt kun arjen tunnit on jaettava omaan aikaan, perheaikaan, parisuhdeaikaan ja asioidenhoitoaikaan, ei ole enää ollenkaan sitä seuraksi vain – aikaa. Se syö yllättävän paljon parisuhteen dynamiikalta ja pitää oikeasti pitää silmällä että sitä vanhaa yhteistä, tuun sun seuraksi, aikaa otetaan jotenkin sen kaiken muun keskellä ja sisällä. Että katsotaan toisiamme kun keksimme yhtä aikaa jonkun härskin vitsin, että laitetaan turhia häiritseviä viestejä kesken työpäivän ja että joskus lähdetään ihan huvin vuoksi toisen matkaan kauppaan (vaikkakin sitten 1-3 lapsen kanssa).

Tätä kirjoittaessani kuulen vastalauseen joka sanoo että no miksette tee noin, hengaile iltaisin myös yhdessä? Jotenkin se on minusta vaikeaa. Kotona näen niin paljon hommia joita pitää vaan tehdä. Puhtaat vaatteet on loppu eikä yksikään kattila ole huomiseksi ruoanlaittokunnossa. Tässä mitään hyödytöntä seurustelua tehdä, nyt hoidetaan arki!

Yhden muutoksen olen keksinyt, löytänyt piilotetun miniloman arjestamme. Kakkosen treenien aikana kolmesti viikossa on tunti täysin tyhjää aikaa, jossa voisimme hyvin olla toistemme seurana sen sijaan että vain toinen menee paikalle. Siispä ensi viikolla pakotetaan edes kerran vaikka Ykkönen mukaan ruutunsa kanssa, roudataan Kolmonen hauispainoksi mukaan ja tuhlataan yhdessä se tunti.

Seistään vierekkäin ja jutellaan, tullaan mukaan seuraksi. Treffit siis tulossa maanantaina kello viideltä yläkoulun salissa, odotan jo innolla!

PS: muistatteko tämän jutun jossa kävi ilmi että tätä seurusteluaikaa pitäisi olla 10-15h viikossa puolison kanssa? Edelleen olen kyllä järkyttynyt. Aloitan tunnille.

*retorinen kysymys sillä hetkeä myöhemmin sisään pamahti kahden lapsen sijaan viisi. 

JAA
12 Comments
  • Sylvia
    helmikuu 6, 2020

    On suorastaan hellyttävää muistella noita aikoja, kun tosiaan oltiin toiselle ”seurana”milloin missäkin tai rakennettiin vielä ensimmäisen lapsen synnyttyä kotiarjen keskelle pieniä läsnäolon hetkiä. Kerran mies urhoollisesti istui mun kanssa monta tuntia päivystyksessä, koska korvani oli turvonnut. Enää ei varmasti edes huomaisi jos korva turpoaisi tai jos huomaisi ei ainakaan kokisi tarpeelliseksi mennä sinne päivystykseen. (On tässä vähän muutakin..) Näin jälkikäteen on liikkistä ajatella kun joskus iltaisin saatuamme lapsen nukkumaan, tehtiin sitä ”meidän salaattia”, jota kuului syödä pikkukaksion olohuoneen lattialle raahatun patjan päällä maaten. Siinä oltiin yhdessä.
    Kolmilapsinen arki on tänäpäivänä hoidettava täälläkin. Mies työskentelee ulkomailla ja käydessään Suomessa ei onneksi enää jaksa kyseenalaistaa miksi haluan että ruokakauppaan mennään yhdessä. Käsi kädessä.

    • Valeäiti
      helmikuu 6, 2020

      🧡🧡🧡

  • Maira__
    helmikuu 6, 2020

    Olin ihan varma lukiessani, että:

    *Ja yhdeksän kuukauden kuluttua syntyi Kolmonen

    😆

    • Minski
      helmikuu 7, 2020

      Sama 😆

      • Valeäiti
        helmikuu 7, 2020

        NO tavallaan se menikin niin….:D

    • Valeäiti
      helmikuu 7, 2020

      LOLLLL 😀 😀 😀

  • Petra
    helmikuu 7, 2020

    Mikä tahansa lisä arkeen syö tuota yhteistä aikaa vaikka lapset varmasti vievätkin sitä kaikista eniten (ja tietysti myös antavat vastavuoroisesti paljon muuta). Jo se, että meidän talouteen tuli koira, on vienyt yhteisiä hetkiä. Ennen käytiin kävelyllä yhdessä, nyt se aika kun toinen on ulkona koiran kanssa pitää käyttää jotenkin hyödyksi. Viikonloppuisin kumpikaan ei halua käyttää koiraa kahta kertaa joten ei tule mieleenkään lähteä toiselle seuraksi lenkille vaikka aiemmin se oli ihanaa yhdessä tekemistä. Jos tähän yhtälöön lisää vielä pari lasta niin soppa on hyvinkin valmis.

    Onneksi tämänkin asian voi tiedostaa ja sille voi yrittää tehdä jotakin. Arjessa toisen kohtaaminen on yllättävän hankalaa vaikka mitään oikeasti aikaavievää ei edes olisi. Kun asutaan yhdessä ja toisen näkee jatkuvasti, ei ehkä tajua ettei oikeasti seurustele toisen kanssa, pelkästään vaihtaa ohimeneviä sanoja ja juttelee työkavereillekin päivän aikana enemmän.

    • Valeäiti
      helmikuu 7, 2020

      Hyvä pointti ja hyvin olet tiedostanut tämän! 🙂

  • heiskav
    helmikuu 7, 2020

    Tää on niin totta! Me oltiin ennen tosi hyviä kaiken jakamisessa ja yhdessä tekemisessä, mut nyt kyllä olis petrattavaa. Tilanne ei oo katastrofi, mut kummasti se jää, kun lapsi kasvaa ja on ”kaikkea”. Toivottavasti saan vielä joskus kokea vauva-arjen ja äitiysloman, sillon säätöä on vähemmän.

    • Valeäiti
      helmikuu 7, 2020

      sepä se, aina on vain niin paljon kaikkee!

  • Maria
    helmikuu 8, 2020

    Voih, toivoisin niin että meilläkin olisi jossakin jonkun matkan päässä isovanhempia, jotka ottaisivat hoitoon (ovat taivaassa). Ystäviä kun ei jotenkaan vaan kehtaa lisäkuormittaa lapsilla, kun kaikilla on jo niitä omiakin. Olisiko mummolanne lähellä kivaa ravintolaa, elokuvateatteria tms.? Veisitte kolmikon hoitoon ja kävisitte siellä päin jossain ’seurustelemassa’. Ei tulisi edestakaisin ajoa niin paljon.

    • Valeäiti
      helmikuu 10, 2020

      No juuri näin tehtiin lauantaina! 🙂 pitäisi vain useammin muistaa tämä mahdollisuus.