Havahduin siihen etten ole pitkään aikaan kirjoittanut Kolmosesta mitään ja se on heti korjattava koska OMG miten ihana hän on juuri nyt.
Hän on nyt lähes päivälleen 2v ja 4kk ja kyllä vain hän on ottamassa repertuaariinsa tahtoiänkin juttuja. Mutta vieläkin hirveän vähän ja kuten aina, sitä kaikkea ”EI!!!!” -meininkiä korvaa päivittäin yhä hauskemmat ja söpömmät jutut.
Tämä pieni ihmeemme on jotenkin vain niin uskomaton että tasaisin väliajoin, joka päivä kokoajan rutistan sitä ja sanon että olet niin ihana. Hän osaa jo itsekin sanoa ulkoa ne kaikki eri oudot rimpsut jolla häntä hellittelen. ”Äitin pikku papana, (nimi nimi)” on laulu, jota hän laulaa itsekin.
Rakastan niin montaa asiaa hänessä.
Tukkaa joka on kasvanut otsatukaksi, mutta jota ei saa laittaa pinnille tai kiinni, mutta jota saa sipaista välillä ohimoille niin että silmät edes vähän näkyy. Jonka alta hän yrittää nähdä ja ihmettelee hiukan miksi on vaikeaa.
Kiharoita, jotka alkavat tulla esiin pidemmän niskatukan luona.
Niitä tukan takaa löytyviä silmiä, joista Insinöörikin ihmetteli että niissä on jotain maagista, mikähän niissä on. En tiedä, mutta ihanat ovat.
Maailman pehmeimpiä pieniä huulia, joilla hän on oppinut antamaan suukon kun toista harmittaa ja tekee sen niin varovaisesti.
Pientä vatsaa joka on niin kertakaikkisen pehmeä, lämmin ja siloinen ja jota hän itse usein silittelee ja sanoo että täällä on vauva.
Kikatusta. Se on kuin pieni vuoripuro ihan oikeasti. Jos jostain voi niin ällöttävän runollisesti sanoa niin siitä pienen ihmisen kikatuksesta joka ryöppyää ja valuu esteittä, kirkkaana.
Pieniä – tai oikeastaan aika isoja, kengänkoko on sama viisivuotiaan serkun kanssa – jalkoja, joilla hän tanssii, hyppii, juoksee ja kieppuu niin ketterästi, jotka hän nostaa saunan lauteilla suoraksi ja sanoo ihastuneena perään ”katso miten pienet jalat!”
Hänen kanssaan saunomista. Kun hän menee saunan oven alta ryömien lämpöön vaikka muut ei vielä ole ehtineet mukaan. Heittää löylyä ja viihtyy meistä sitkeimmin kuumuudessa.
Vahvoja rajoja, joillla hän suojelee itseään ja vaikka siskoaankin jos veli käy hankalaksi. Kun hän huudahtaa topakasti Kakkoselle ei saa syödä sitä se on Ykkösen! tai selkeästi tavuttaen ja jotenkin tutulta kuulostaen määrää lo-pe-ta hei nyt kun minä olen keskellä väittelyä jonkun toisen kanssa.
Miten hän haluaa vain olla minun kanssani kaikki ajat ja kertoo heti aamulla päiväkotiin lähtiessään että ”hei hei, äiti hakee sitten iltapäivällä”.
Äiti, missä olet? Tuleksä hakemaan minut täältä ylhäältä! Äiti tule jo pullaa paistamaan! hän huutaa minulle nytkin kun tätä yritän kirjoittaa.
Kun hän sipsuttaa aamulla (ja joskus yölläkin..) omasta huoneestaan unipussissaan meidän luo. Kissa ja pupu kainalossa, mitään sanomatta, vetoketju maata vasten raapien.
Kun hän antaa pukea päällensä päiväkodin liivin, vaikka inhoaa sitä. Seisoo paikallaan ja pudistaa vain hiukan päätään ja ilmoittaa sillä että en kyllä pidä tästä mutta hyvä on sitten nainen.
Kun hän huhuilee minulle toisesta huoneesta (arvatenkin juuri mekon vaihtaneena): Äiti tuuksä tänne, täällä on yksi tyttönen! Täällä on prinsessa!
Sitä miten hän näkee jos minulla on paha mieli ja tekee kaikkensa poistaakseen sen. Silittää poskea, antaa suukon ja sanoo iloisesti ”haluuksä tulla mun syliin”.
Sitä, miten paljon hän rakastaa meitä kaikkia ja miten rajattoman innoissaan on aina meidät nähdessään. Kuinka hän päiväkodin pihalla istuu ja etsii minua katseellaan ja nähdessään heittää kaiken kädessään olleen pois juostakseen luokseni käsivarret valmiina syliin.
Ja sitä kuinka hän kysyy minulta joka päivä innoissaan ”haluuksä ottaa mut syliin” ja ihan joka kerta vastaan että haluan rakas, enemmän kuin mitään muuta, ja mietin jo sitä kuinka jonain päivänä lasken hänet alas viimeistä kertaa ja siirrymme pakon edessä sylistä haleihin.
Rakastan niin ettei mikään rutistus riitä vaikka rutistan häntä jo niin kovaa kuin pystyn. Painan kasvavaa vatsaani vasten minkä jaksan ja suukotan silkkistä niskaa. Mikä onni että tulit meille.
Minkälaista oli Ykkösen kanssa samanikäisenä? Täältä löytyy!