Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Ensimmäistä kertaa olen sekopäisen rakastunut vastasyntyneeseen

Kolmonen nukkuu yläkerrassa kohta kolmatta tuntia ja mulla on ehtinyt tulla jo sitä ikävä.

Olen käsittämättömän sekopäisen umpipahkaa rakastunut tähän vauvaan, juuri vasta kolme viikkoa täyttäneeseen tyttäreeni. Siihen pieneen olentoon, joka ei oikein vielä tee mitään muuta kuin kakkaa ja hassuja ilmeitä. Silti hän on juuri nyt ihanin kolmikiloinen asia, minkä tiedän.

Saatan tuijottaa vauvaa hereillä tai nukkuvana vartin, onnellisena hymyillen. Pussailen sitä kuin sekopäinen, lepertelen ja halaan tiukasti. Joudun hillitsemään itseäni etten ole mustasukkaisen kateellinen kun lapset pitää vauvaa sylissä – minäkin haluaisin. Itken liikutuksesta kun sillä on nyt niin hassu ilme ja menen surusta palasiksi jos hän itkee kipuitkua hetkeäkään.

Olen kertakaikkiaan aivan sekaisin, tavalla jota en ole ennen kokenut.

Tällainen sekopäinen rakkaus vastasyntyneeseen on ihan uusi tunne mulle, ja on hämmentävää ymmärtää yhtäkkiä niitä vaaleanpunaisia kirjoitelmia joita ympärilläni olen vuosia nähnyt. Että se vauvaansa rakastuminen onkin ihan todellinen asia!

Olen oikeasti pitänyt täytenä liioitteluna ihmisten kertoessa kuinka ”rakastin vauvaani ensimmäisestä parkaisusta lähtien”. Minä olen aiemmin kokenut synnytyssalissa ensisijaisesti helpotusta – nyt se on ohi. Nyt minäkin voisin olla se perhelehden kansikuvatyttö joka kertoo kyyneleet silmissä miten uskomattoman rakastunut on lapseensa.

Saman voisin tietysti sanoa kahdesta isommasta, hekin ovat pakahduttavan ihania olentoja, joiden vuoksi tekisin ihan mitä vain. Mutta se syvä rakkaus heihin on syttynyt hitaammin, pikkuhiljaa tyyppiin tutustuessa, niin kuin monesti käy. Osa äideistä ei nimittäin todellakaan rakastu päätä pahkaa lapseensa synnärillä ja se on täysin normaalia. Kaimani Hanne on myös kirjoittanut aiheesta oman lapsensa synnyttyä, eli ainakin kaksi meitä on!

Muistan olleeni kahden isomman kanssa vähän hädässä sen kanssa, etten pystynyt samaistumaan siihen ensisilmäykseltä rakastumiseen. En itkenyt salissa onnesta, onko minussa jotain vikaa? Kiinnyin toki lapsiini heti alkuun, mutta se sellainen pakahduttava rakkaus syntyi vasta kuukausia myöhemmin kun pahin elämänmuutoksen aiheuttama hätä minussa alkoi väistyä ja arki helpotti kaikin tavoin. Huolen, stressin ja paniikin tilalle mahtui myös rakkautta.

Tällä kierroksella raskaus oli helppo, synnytys oli helppo (ja itkin onnesta, hah), ja vauva on ollut helppo. On ollut helppo rakastua. Tieto siitä, mitä kaikkea edessä on ja kuinka siisti tyyppi tästäkin vielä kasvaa sekä tietty varmuus siitä että me kyllä pärjätään auttavat asiaa.

Vaikea synnytys, ennenaikainen syntymä tai vaikeat ensimmäiset päivät voivat tehdä rakastumisesta vaikeaa. Silti monet varmasti odottavat saavansa sen taianomaisen rakastumisen tunteen heti synnärillä. Omien kokemuksieni mukaan niin ei ehkä käy, mutta se on ok.

Samalla tavalla kuin kotiin paluu uuden vauvan kanssa ei välttämättä ole pelkkää auvoisaa vauvan tuoksun nuuhkimista, fiilikset synnytyssalissa ja siitä eteenpäin voivat sisältää kaikenlaista. Tuoreen äidin kannattaa ensisijaisesti antaa itselleen armoa ja aikaa. Ensimmäiset viikot ja kuukaudet ovat niin täynnä kaikkea uutta ja outoa että vähemmästäkin kuuppa menee sekaisin. Kyllä se rakkaus sieltä silti syntyy.

Onko teillä muilla samoja kokemuksia vai paljastinko nyt vain maailmalle että olen ja olen ollut sekaisin kuin seinäkello?

Ps. Tärkeää: Jos tuntuu ettei vauvaan synny oikein mitään tunteita ensimmäisinä kuukausina, kannattaa jutella asiasta neuvolassa, sillä se voi olla synnytysmasennuksen oire.

JAA
20 Comments
  • Tiina
    elokuu 11, 2019

    Tuollaista se on ollut mulla molempien kohdalla. 😍 Omasta kokemuksesta siis ihan normaalia oksitosiinihulluutta. Kuviakin on varmaan ziljardi!😉

    • Valeäiti
      elokuu 17, 2019

      Ihanaa!!

  • sINIIii
    elokuu 11, 2019

    Mulla kävi myös niin että esikoisen kanssa rakkaus syttyi ja syventyi häneen tutustumisen myötä. Muistaakseni noin 3 kk kohdalla aloin kokea rakkaudellisia tunteita. Tokan kanssa 8 vuotta myöhemmin rakastuminen tapahtui tosiaan heti synnärillä, ja kolmas, siitä pari vuotta myöhemmin, tuntui molemmista vanhemmista aluksi (siis heti synnyttyään) jotenkin vähän vieraalta mutta rakastumisen kanssa ei ollut kuitenkaan ongelmaa – tai sitten en vain tehnyt siitä ongelmaa vaan ymmärsin että vierauden tunne menee kyllä ohi.

    Olen ajatellut että liittyisikö tämä jotenkin niihin odotuksiin joita itsellä on syntyvästä vauvasta valmiiksi (esim. ihan ulkonäkö, vuorovaikutus jne.), ja toisaalta vauvan vuorovaikutukseen siinä mielessä että miten helpolta/ vaikealta tuntuu vastata hänen tarpeisiinsa. Selkeästi kommunikoiva ja saamaansa huolenpitoon tyytyväisempi vauva antaa vanhemmillekin tunteen siitä että homma sujuu.

    • Valeäiti
      elokuu 17, 2019

      Hei tosi raikasta kuulla näinkin, että kummatkin kokee jotenkin vieraaksi! Musta tää on niin luonnollista, eihän kaikkiin aikuisiinkaan heti synny side. Varmasti juuri noin että jos vuorovaikutus on erilaista tai vähäisempää, kestää kauemmin että syttyy.

  • Anna
    elokuu 11, 2019

    Tätä olen juuri pohtinut oman kolmeviikkoisen kakkosen kanssa. Ykköstä rakastin niin suunnattomasti heti alusta lähtien etten malttanut oikein nukkua ensimmäisenä yönä. Kakkosen kohdalla olen kummastellut puuttuvaa rakkauden tunnetta. Synnytys oli helpohko, vauva on helppo ja arki sujuu mutkattomasti ilman stressiä. Ei siis pitäisi olla kuormittavia tekijöitä. Kakkonen on toki tärkeä enkä luopuisi hänestä ikinä… mutta kaipaan kyllä puuttuvaa rakkauden tunnetta.

    • Valeäiti
      elokuu 17, 2019

      Voisko tässäkin olla tuo yllämainittu ”vierauden tunne”? Ei kaikki heti tunnu ihan omilta, joskus se rakkaus puhkeaa ihan eri kohdassa ja eri tavalla. Tai sitten sulla on vain niin kuormittavaa nyt kuitenkin kun on kaksi lasta joihin huomio jakaa. Tsemppiä, varmasti kohta roihahtaa! 🙂

  • Lisbet
    elokuu 11, 2019

    Oi, jaan sinun tunteesi täysin. Minulla on 5kk ikäinen neito ja olen häneen aivan hulluna ja tuntuu että rakastan häntä yli äyräiden. Ja tämä tunne tuli kuin hyökyaalto synnytyssalissa. Uskon, että sillä on vaikutusta että kokoanaisuudessaan asiat loksahti kohdalleen kun perheeseen tuli neljäs jäsen ❤️❤️❤️❤️

    • Valeäiti
      elokuu 17, 2019

      Onnea! 🙂 Meillä ei vielä neljännen jäsenen kanssa ihan näin mennyt mutta ehkä se johtui siitä että ensimmäinen oli silloin vielä niin pieni.

  • Mia
    elokuu 11, 2019

    Kiitos ihanan samaistuttavasta tunnustuksesta 💕

    • Valeäiti
      elokuu 17, 2019

      ihanaa kun olette mukana komppaamassa ja kommentoimassa 🙂

  • Riikka
    elokuu 11, 2019

    Mä en oo tästä kertonut koskaan kellekään, mutta mulla kesti rakastuminen omaan lapseen 8-9kk. Yhdelle kaverille yritin kertoa, mutta hän ei tajunnut yhtään mitä tarkoitan ja en sitten koskaan yrittänyt uudestaan ottaa asiaa puheeksi. En ollut masentunut (tätä tutkittiin mun omastakin pyynnöstä monta kertaa ja kävin neuvolapsykologilla ekan vuoden säännöllisesti), en vaan tuntenut kuin jonkinlaista kiintymystä ja lähinnä huolta.

    Lapsi syntyi liian aikaisin ja oli 5vkoa hoidossa. Kotona sitten oli aika paljon mekaanisia toimenpiteitä, pumppasin 3kk kaiken maidon 3-4 tunnin välein, syöttämiset ja lääkkeet oli 4 tunnin välein, raskausaikana tullut massiivinen välilevyongelma oli hirveän kipeä. Joskus 5kk kohdalla selkä operoitiin ja muistan miettineeni sairaalassa, että en saa tästä vanhemmuudesta edelleenkään mitään. Olisin pelastanut palavasta talosta mun miehen ennen lasta. Lapsi oli velvollisuus, ei mikään ilon aihe.

    Onneksi tiesin kiintymyssuhteen häiriöstä, koska sellainen mulla oli. Aluksi se suojeli mieltä, mutta pitkään jatkuessaan aloin jo miettiä, että mitä jos en koskaan tunne tätä enempää, että miten jaksan kasvattaa lasta. Kyllä se rakkaus sitten tuli, iski ihan yhtäkkiä ja nykyään ikävöin lasta työpäivienkin aikana.

    • Valeäiti
      elokuu 17, 2019

      Ihanaa että kerroit oman tarinasi, suurkiitos siitä! Uskon että tämä oli tosi tärkeä asia monelle kuulla, erilainen kokemus kaikkien ”heti rakastuneiden” rinnalla. Hyvä sinä <3

  • Kreeta
    elokuu 12, 2019

    Kiitos taitavista kirjoituksista. Niitä on ilo lukea kun odottelen kolmatta lasta ja ikää ja kokemusta (eli väsymystä?) on jo mittarissa. Kolmosen syntyminen pelottaa, ehkä kun osaa jo odottaa kasvavaa työmäärää. Ja samalla luulen ja toivon että viimein pystyisin nauttimaan vauva-arjesta, rakastumaan bebeen kuten kirjoitit. Se ajatus rohkaisee. Parhaillaan elän sinunkin läpikäymää vaihetta, että kyllähän minä työni hoidan, vaikka illat menee raatona maatessa ja vatsa kivikovana. Kiitos siis näkökulmasta että saikkukin on varsin järkevä ratkaisu.

    • Valeäiti
      elokuu 17, 2019

      Kiitos ihana kauniista sanoista! <3 Ota sitä saikkua vaan, sen tarkoitus on että äiti pysyy hyvävointisena että jaksaa synnyttää!

  • Kaisa
    elokuu 12, 2019

    Vauvan odotukseen ja syntymään liittyy niin paljon ainutlaatuisia tunteita. Kuuntelepa näissä tunnelmissasi Chisun biisi Ihana!

    • Valeäiti
      elokuu 17, 2019

      Joo, pitäis! Kuulemma hän on kirjoittanut sen tyttärelleen <3

  • Suvi
    elokuu 12, 2019

    Minä en osannut tuskailla rakastumisen puutetta syntymän jälkeen, koska en edes tajunnut minkään puuttuvan. Vauva syntyi kolme kuukautta etuajassa, ja mikään kiintymyksessä ei oikein muuttunut verrattuna siihen kiintymykseen, jota tunsin vauvaa kohtaan hänen ollessaan vielä mahassa. Olin tietenkin huolesta soikeana ja näin painajaisia ja stressasin vauvan vointia, mutta nukuin yöni ok koko sen 2,5kk kun esikoinen sairaalassa majaili. Se rakkaus ja välittäminen mitä tunsin, kohdistui abstraktiin olentoon, mielikuvaan vauvasta, eikä oikeastaan siihen varsinaiseen henkilöön, joka oli syntynyt. Tajusin tuon rakkauden puutteen vasta siinä vaiheessa, kun tuo rakkaus ensimmäistä kertaa todella syttyi. Se oli sillä hetkellä, kun vauva ensimmäistä kertaa vastasi hymyyn ollessaan 5kk ikäinen. Tajusin lähes saman tien, miten raskaita ne viimeiset 5kk olivat olleet, kun hoidin sitä lasta vain mekaanisesti, ja toki huolellisesti, mutta ilman sitä todellista yhteyttä vauvaan. Siitä hetkestä se rakkaus ja kiintymys alkoi kasvaa, ja seuraavana tulivatkin valtavat menettämisen pelot ja ahdistukset, joilla kesti vielä rakkauden syttymistäkin pitempään tasoittua.

    Toisen (täysiaikaisen) lapsen kanssa kaikki oli paljon helpompaa. Sitä oli jo valmiiksi äiti, ja tiesi miltä se tuntuu, ja synnytys ja alkutaival olivat normaaleja. En minä mitään rakkaushyökyjä synnytyssalissa vieläkään kokenut, mutta vauvaa oli kuitenkin helppo rakastaa heti alusta asti. Tuntuu, että tämä on asetelmana edelleen… Esikoista kohtaan tuntee valtavaa rakkautta ja huolta, mutta vuorovaikutus hänen kanssaan vaatii paljon enemmän työtä, kun taas kuopuksen kanssa oleminen on paljon luontevampaa ja vaivattomampaa. Ja se syyllisyyden määrä, mitä tämä äidille aiheuttaa…

    • Valeäiti
      elokuu 17, 2019

      Mä niin ymmärrän ton syyllisyyden, mulla on vähän sama näiden isompien kanssa: heidän kanssaan oleminen on tosi erilaista. Hyvää vuorovaikutusta kumpikin mutta tosi erilaista. Se pelkkä erilaisuus saa sellaisen kalvavan tunteen aikaan että onko tässä jotain eriarvoista nyt. Mut ei kyllä ole, erilaista vain. Jossain sanottiin just hyvin että ajan myötä nää sisarusten erilaisuudet ja suhteen erilaisuudet etenkin tasoittuu kuitenkin. Luotan siihen 🙂

  • Riikka
    elokuu 14, 2019

    Joo aivan tutulta kuulostaa! Ekan kans olin synnytyksen jälkeen aivan shokissa, lamaantuneena. Vauva ei kyllä vähempää kiinnostanut. Onneks mies hoiti vauvan. Olin aivan poikki, joka ilta nousi kuume ihan vain väsymyksestä. Sitten tulikin masennus. Toisaalta tämä kaikki pakotti hakemaan apua, lapsuuden yms traumat oli pakko käsitellä. Toisen lapsen kans kaikki oli toisinpäin: unelmasynnytys, unelmavauva ja se mieletön rakkaus. Meillä viis lasta yhteensä ja kyllä mulla on se rakkauden tunne aikalailla korrelaatiossa omaan vointiin ollut. Ja tälleen ku lapset on isompia, niin kaikkia rakastaa yhtä palavasti. Alku oli melkonen shokki ja seinäänajo, mutta kun siitä selvittiin, niin hienosti on mennyt.

    • Valeäiti
      elokuu 17, 2019

      Siis just toi että voi nousta kuume vain väsymyksestä tai stressistä! Sellaistahan se on. Sitä on itse aivan sekaisin synnytyksen jälkeen ja pitäisi omakin hyvinvointi taata jotenkin, siihen vielä päälle toinen. Jos oma vointi on helppo ja hyvä, on helpompi keskittyä toiseenkin. Verrattuna siihen että varoo jatkuvasti ettei jotkut tikit repeä ja koittaa lääkitä omaa kipuaan..