Herään pitkien yöunien jälkeen tuulettimen alta. Siitä kuuluu pieni naksunta, vähän kuin ulkona sataisi, mutta se ei häiritse ollenkaan. Huoneessa on mukavan viileä nukkua. Nousen ja otan ison kupin kahvia ja bagelin juustolla, joskus avokadolla. Nappaan Nipsun hihnan päähän ja lähden lenkille. Taitamme seitsemän kilometriä kaunista maastoa usein juosten, joskus kävellen. Lopussa koittava 2 kilometrin mäki tekee hommasta rankkaa kummin vain.

Loman lopussa tuntuu että jaksan jo juostakin sen kuolematta – Insinööri ei edelleenkään välitä siitä mäestä.

Lenkin jälkeen pikasuihku ja kamojen pakkaus, sitten altaalle, tai rannalle. Makaan nelisen tuntia auringossa, latautuen. Olen kuin lisko joka saa vihdoin oikean lämpötilan ja jaksaa taas liikkua. Käymme Insinöörin kanssa vuorotellen uimassa lasten kanssa ja tunnin välein lisätään rasvaa kaikille merenneidoille.

Tauoilla tietysti syödään; snackit ja jätskit on saatava joka päivä. Välillä kuuntelen äänikirjaa tai nukun. Auringon jälkeen ajamme kotiin syömään ja illalla käymme ehkä vähän kaupoilla, jos jaksaa. Lapset, kaikki kolme pientä, eivät milloinkaan itke elleivät satu viiltämään itseään upouudella linkkarillaan.

Väliin vielä pari päiväretkeä, muutama surffipäivä sekä yksi melko täydellinen roadtrip ja siinä se loma olikin pähkinäkuoressa.

Tämä oli kaikin puolin ihana, eheyttävä loma. Edellisilläkin kerroilla täällä on toki aina ollut ihanaa, mutta joka kerta lähtiessä on tuntunut vähän siltä, että jotain jäi vielä kokematta. Joko yksi kokonainen kanjoni tai sitten oma aika, tai lämpö. Tässä lähdössä oli ensimmäistä kertaa mukana sellaista kepeää kotiin paluun iloa. Että olipa ihanaa mutta kyllä nyt kelpaa jo lähteä kotiinkin – on ihana talo johon palata, ja jossa on paljon kivaa tekemistä edessä.

Rakas ystävä tulee lapsineen heti tiistaina kylään ja Suomessa on kaiken lisäksi hienot kelit. Tai no, ehkä. Yleensä minun tuloni mihin tahansa saa lämpötilan laskemaan, joten tiedätte ketä kiittää jos se piinaava helle yllättäen huomenna loppuukin!

Laukut – myös se ylimääräinen joka jouduttiin lainaamaan – ovat täynnä pannukakkumixiä, proteiinipatukoita, merenneitopyrstöjä, juoksuvöitä, kenkiä, maailman parhaita juomapulloja ja aivan mielettömiä matkamuistoja erikoisista paikoista. Unisiepparit Grand Canyonista ja upeat taideteokset värikkäästä 1950-luvun Palm Springistä.

Jännästi kameran muistikortti ei kuitenkaan pullistele liitoksistaan, eikä minulla ole mitään kovin kummoista reserviä reissujuttuja kirjoittaa. Tämä loma oli l o m a. Rentouttava, mukava, lempeä. Valitsin kymmeniä kertoja hiljaa paikallani makaamisen maanisen valokuvauksen yli ja olen siitä tosi iloinen.

Olen minä yhden minivinkkipostauksen kirjoittanut, ja toisenkin oikeastaan, mutta verrattuna edellisiin reissuihin en keksi mitään kummaa sanottavaa. Kalifornia oli meille ihana, ja sinne jää taas pala sydäntä. Eniten tietysti perheen luo. Heidät nähdään onneksi jo seuraavan kesänä Suomessa, Kalifornia saa vielä odottaa meitä muutaman (kymmenen) luottokorttikauden ajan.

Jos nyt yhden reissuanekdootin jaan, niin olkoon se viimeinen hetki eiliseltä.

Päivän lähtö ei sujunut ihan nappiin, vaan kiire tuli. Lopulta niin kiire että olimme turvatarkastusjonossa kymmenen minuuttia ennen portin aukeamista. Kysyimme ujosti henkilökunnalta, olisiko mitään nopeampaa jonoa mutta tyydyimme heti siihen että kaikilla on tietysti kiire, on vain odotettava.

Mutta vieressämme oleva mies kuuli meidän keskustelumme ja huolestui.

“Wait, are you really boarding in ten?” hän kysäisi ja saatuaan varmistuksen siirsi meidät heti edelleen, “ainakin tämän verran voimme auttaa” hän hymyili, jonka jälkeen huikkasi systemaattisesti kaikille muille kymmenille ihmisille edessämme että hei anteeksi, tällä perheellä on vain kymmenen minuuttia boardingiin, jos vain voisitte, päästäisittekö heidät ystävällisesti edellenne. They need a break.

Eikä minulla ollut edes sylissäni kirkuvaa vauvaa, joka olisi voinut tämän suuren kunnian ansaita.

Ehdimme koneeseen, tietysti. Kuin sinetiksi tälle liikuttavalle avulle, koneessa viereemme istunut rouva ei pyörittänyt silmiään lapset nähdessään vaan henkäisi ihastuneena you have such a beautiful family ja jäi tyytyväisenä hymyilemään.

Minä päätin muistaa Amerikan ja sen kansalaiset taas kerran sellaisina vähän hassuina small talk koneina jotka kuitenkin myös toimivat aina huomaavaisesti ja ovat kiinnostuneita muista ihmisistä.

Thanks babe, tulemme taas joskus.