Päivittelin jokin aika sitten kauhuissani kaverille, että olen ottanut tavaksi tuijottaa kännykkää jopa hammaspesun aikana. Kohtasin hämmennystä – mitä vikaa siinä on? No sitä vikaa, että se kaksi minuuttia oli vielä jokin aika sitten ainoa hetki päivässä jolloin sain tylsistyä eli ajatella.
Melkein kaikki muut välit täytän jollain. Kännykällä. Lenkillä kuuntelen siitä podcasteja, autossa soitan puheluita, vessassa selaan somea (#tunnustan) ja siivotessakin jokin media pauhaa jossain kohtaa kämppää. Vain suihkussa olen ajatusteni kanssa, onneksi sentään se.
Sitten kävi niin onnellisesti, etten osannut laittaa uudessa liittymässäni asetuksia oikein kahden edellisen ulkomaan matkan aikana.
Olin ensin New Yorkissa 5 päivää ilman (mobiili)nettiä, sitten melkein heti perään Portugalissa lähes olemattoman netin armoilla. Se oli ihanaa.
Sillä kaikella ajallani ehdin katsoa esimerkiksi New Yorkin metrossa ihmisiä vähän säälien. Niin hölmöiltä näyttivät kaikki niskanikamat pulleina ruutujaan tuijottaen. Se on surullinen ja vähän kreisi näky kun koko vaunu istuu hiljaa yksin, siirtelee peukkua lasittuneella katseella, nousee omalla pysäkillä penkistä eteensä vilkaisemattakaan. Ikään kuin korviin kasvaneista nauhoista olisi kuulunut käsky liikkua.
Jos joku 80-luvulla olisi nähnyt tämän tulevaisuuden silmissään, ei salettiin olisi uskonut. Että joka ikinen ihminen lapsesta mummoon istuu hiljaa ja swaippaa. Marty McFlyn hoverboardkin näytti todennäköisemmältä.
Eihän tässä menossa ole mitään järkeä.
En mä tässä nyt yritä liikaa hurskastella. Ihan yhtä lailla kulutan minäkin kännykän akun päivällä loppuun kun vedän sormella uusia ja uusia juttuja eteeni. Insta – FB – meilit – privameilit – slack. Sitten kierros uudestaan jos jotain löytyisikin. Kävellessä, vessassa, liikennevaloissa.
Paitsi että nuo kolme viimeksi mainittua olen päättänyt lopettaa. Taas.
Olen kuin jojolaihduttaja: Maanantaina päätän elää terveellisemmin ja viimeistään tiistaina mussutan donitsia, koska oli niin rankka päivä ja ansaitsen nyt tämän.
Mutta nyt ilmassa on jotain uutta, aitoa sisäistä halua. Sitä tarvitaankin, kuin laihduttaessa; pelkkä päätös ja donitsien jyrkkä kieltäminen ei auta mitään. On oikeasti haluttava muutosta elämään, tunnettava miten hyvältä se parempi vaihtoehto tuntuu.
Se on ihme juttu, miten nopeasti siihen tottuu. Ajattelemaan. Katselemaan, miettimään ja vain hengittelemään. Olemaan jouten. Sillä ajalla tämäkin teksti on päässä syntynyt.
Joutilaana oleminen on ihanaa. Tylsistyminen on mahtavaa ja ajattelu piristävää. Haluan sitä taas enemmän elämääni.
Viimeksi tämän suuren mindfulnessharjoituksen suurin anti oli kahden eläkeläisrouvan keskustelu, joka kantautui korviini bussin viereiseltä penkiltä. Siinä rouvat vertailivat kikherneiden hintoja (yksi laatu on toista halvempaa mutta ne pitää keittää, eli sähköä ja vettä kuluu enemmän) ja tajusin kuinka eri maailmassa elämme; minulle 0,79€ maksava purkki on kaapin pohjalle jäävä hävikki ja heille merkittävä osa päivittäisestä proteiinin saannista.
Oli muuten melko paljon syvällisempi havainto kuin neljä uutta smoothiebowlia Instassa.
Voisinko antaa ajatusteni taas harhailla edes kerran päivässä ihan oma-aloitteisesti? Vaikka vessassa, tai hampaiden pesun ajan? Illalla ennen nukahtamista, kännykkä olkkarissa ja minä sängyssä?
Aloitan pienestä ja sanon nyt itselleni: [highlight]ajattele edes vessassa.[/highlight]. Tuntuu vaikealta, mutta palkinto on yleensä hyvä.
Lähdetkö messiin? Ajatellaanko enemmän?