”Muistan että kullittelit Kolmosta enemmän mahassa, puhuit sille tosi söpösti aina”, Insinööri sanoi yksi ilta muutama viikko sitten ihan viattomasti.
Iski välitön stressi.
Niin puhuinkin! Sille sanoin aina että voi muru kun potkit kovaa, tämän potkuista irvistän ja sanon että ai saakeli tää vauva vetää taas kovaa kyytiä. Enkö välitä tästä vauvasta yhtä paljon? Onko mussa jotain vikaa, onko neljä jo vain liikaa? SOS ja paniikki ja mitä näitä on.
On vähän tunteita pidellyt, mites muilla?
Itselleni – ja muillekin – muistiin, että se ei kerro mitään tulevasta tai nykyisestä kiintymyssuhteesta, jos vauvalle ei laula joka ilta ja puhu sille vatsan läpi kauniita. Suhde vauvaan voi olla tosi vaikeakin, jos raskaus on vaikea.
Musta on tärkeä sanoa ääneen että se kuuluisa äidin rakkaus ei synny todellakaan välttämättä edes lapsen synnyttyä mitenkään heti, saati raskauden aikana.
Muistan että ekana vauvavuonna olin pitkään vain ihan sekaisin ja vasta ihan kuukausien päästä yhtäkkiä tajusin että voi vitsi rakastan tota pientä palleroa paljon. Kakkosen vauvavuosi taas oli yhtä sirkusta kun vierellä oli 1v5kk vanha isosisko. Rakastin palavasti mutta en varmaan ehtinyt huomaamaan että ketä ja miten.
Kolmosen syntymä on ehkä ainoa sellainen kokemus, jossa rakkaus syttyi kirjaimellisesti laitoksella ellei jo siellä raskausaikana. Luulen että tähän vaikutti eniten se yksinkertainen asia että mulla oli aikaa fiilistellä pientä vatsassa kasvavaa ihmettä niin paljon.
Isot oli jo isoja ja helppoja, ja hekin aivan innoissaan tulokkaasta. Meidän koko perheen huomio oli voimakkaasti vauvassa, nyt meidän kullitteluista ja huomiosta menee iso osa sille samalla vauvalle josta on tullut ihana taapero.
Meininki on yksinkertaisesti nyt niin paljon vauhdikkaampaa, ettei tässä ehdi muina Äiti Maa – hahmoina silittelemään vatsaa ja viikkaamaan vauvan vaatteita. Joita ei ole vielä edes hommattu. Tässä vain eletään elämää, käydään töissä ja hoidetaan kolmea lasta sen mitä pystyy. Sitten välillä muistaa että ai joo, en voikaan juosta bussia kiinni.
Kolmoselle oli myös nimi valittu käytännössä jo ennen kuin sitä edes uskallettiin yrittää. Nelonen on ehkä löytämässä yhden kelpo työnimen mutta that’s it. En vielä tiedä mikä hänen nimensä on, en tunne häntä.
Kyllä sekin vaikuttaa että pienen ja siron Kolmosen hurjat liikkeet tuntui aina vain hauskoilta ja söpöiltä siinä missä tämän painijauroksen liikehdintä saa välillä melkein jalat alta kun oikein hermoon osuu. Tukalan olon keskellä kielen päällä pyörii joku toinen ärräpää kuin rrrrakas.
Mutta on tässä omat tunteet kaiken kaikkiaan pinnassa ja välillä ihan sekaisinkin.
Kieltämättä joskus on vaikeitakin ajatuksia. Että mitä tästä vielä tulee ja miten me jaksetaan vielä yksi.
Yleensä nämä ajatukset on suunnilleen siinä hetkessä kun toivun itse kaikkien aikojen kamalimmasta poskiontelontulehduksesta (se viime viikon flunssa oli vasta esileikkiä!) ja Kolmoselle nousee 40 asteen kuume.
Jokaisen tulevaa pelkäävän ajatuksen perään tulee kuitenkin aina kolme sellaista hetkeä jossa silitän hurjasti poukkoilevaa vatsaani, hymyilen ja mietin että voi vitsi kun jo pääsisin näkemään sut. Voi kun saisin sut jo syliin, rinnalle, mytyksi kainalooni.
Rauhoittuisit ääneeni pitkän itkun jälkeen, pyörisit ähisten aivan liian isossa sängyssä, yrittäisit katsoa sisaruksiasi niillä tummilla silmillä jotka vain salaisesta maailmasta saapuneilla on. Ihmettelisit aivan vallan kontrolliasi heiluvia rimpulakäsiäsi, maailman valoja, ääniä ja meitä.
Ja me sinua – ihmettä, joka saapui sittenkin.
ps. fyysisten olojen osalta tämä viikko oli melko HC, näin kipeä en ole ollut hetkeen. En edes muistanut olevani raskaana. Niinpä ei kuviakaan ole.