Jaa että taas meni kolme viikkoa huomaamattani ohi? Järkytys on suuri kun tajuan että tänään alkaa jo raskausviikko 30. Vanhojen muistikuvieni mukaan siitä eteenpäin raskaus kuluu yhtäaikaa super nopeasti että super hitaasti. Olo muuttuu hankalammaksi mutta toisaalta tuntuu että ihan kohta jo loppuu ja on jopa haikeaa.
Eletään nyt kuitenkin vielä tätä helppoa viimeistä kolmannesta kaikkien viikkojen edestä!
Raskausviikko 27
Hetkinen, olenko nyt virallisesti viimeisellä kolmanneksella? Mitä ihmettä! Rehellisesti sanottuna en muista tästä viikosta mitään. Ehkä sitä ei ollut? Ehkä se vain meni? Ehkä mitään ei tapahtunut? Jollain viikolla tapahtui sellainen havainto että koin itseni yhtäkkiä aika sopusuhtaiseksi ja vatsan kasvu tuntuu rauhoittuneen. Sovitaan sitten että se oli tämä viikko, koska seuraavalla oli jo aivan eri fiilikset.
Raskausviikko 28
”Vauvasi on nyt niin ja niin iso”, sanoo raskausapp. Minä tuijotan lukuja ihmeissäni: Sehän oli tuon kokoinen jo kaksi viikkoa sitten ultrassa? Laitan viestiä neuvolaan ja saan lähetteen sokerirasitustestiin. Sitä ei aiemmin määrätty, sillä sen ainoan kerran kun sen olen tehnyt oli arvot niin hyvät, ettei ole nähty riskinä. Silloin terveydenhoitaja sanoi että sokeri taitaa sopia sinulle. Arvio, johon haluan yhtyä!
Nyt saan kuitenkin jotenkin päähäni että kaikki on isoa: minä, vauva, maha, kaikki. Varmaan tässä on nyt jotain.
Itse testi menee huomattavasti tuskaisemmin kuin silloin 12 vuotta sitten, hieman voi toki vaikuttaa että edellisenä yönä on nukuttu sellainen kolme tuntia kipeän Kolmosen kanssa.
Kärvistelen homman läpi aika pahoinvoivana ja lähellä sammumista. Tulokset tulevat pian: Ne ovat edelleen priimaa. Sisälläni kasvaa kai vain tosi vahva tyyppi <3
Raskausviikko 29
Ensin hyviä uutisia: vauva kääntyy tällä viikolla selvästi pää alaspäin ja mun olo helpottuu valtavasti. Ei paina enää jokainen alushousun reuna kun siinä ei ole vauva heti alla. Siihen loppuikin hyvän olon uutiset, sillä koko loppuviikko kuluu flunssassa, asia jota en millään voi suositella.
Vaikka flunssa on oikeasti aika lievä, kuumekaan ei nouse, tämä raskaana sairastaminen on kyllä ihan asia erikseen. Et voi ottaa kovin montaa sellaista lääkettä joka lievittäisi oireita, et voi nukkua hieman puoli-istuen, jotta happi kulkisi, ei voi ylipäänsä makoilla ihan miten päin vain, jokainen aivastus ja niisto tuntuu pissana housuissa tai liitoskipuina jossain, makoilusta menee koko ranka niin jumiin että tulee pariksi viikoksi päänsärkyä jne jne.
Puhumattakaan siitä että edelleen olen tilassa, jossa jokainen pienikin väsymys on suunnilleen tuplat normaalista. Nyt takana on viikko valvomista kipeän lapsen kanssa ja tämä tuli tähän päälle. Tiistaista perjantaihin olemme Insinöörin kanssa kahdestaan kotona röhimässä kun lapset on koulussa ja päiväkodissa – tämä sentään on todella luksusta ja jopa paikoin ihan hauskaa!
Perjantai-iltana mulle kuitenkin tulee joku jaksamisen loppupiste vastaan. Teen ruokaa ekaa kertaa viikkoon ja tuskailen samalla sitä miten rikki koko kroppani on. En pysty enää nostamaan oikeaa kättä koska rintaranka on niin jumissa ja koko yläkroppa kramppaa.
Ihana Kolmonen kaipaa samaan aikaan minua ja tulee jatkuvasti mukaani ”tekemään ruokaa” eli heittelee suussaan käyneitä ruoanpalasia tuoreen ruan sekaan ja on muutenkin aika ylikierroksilla kun kukaan ei ole tehnyt sen kanssa mitään kivaa viikkoon. Ihan ilman mitään järkevää syytä huudahdan ääneen ”mä en jaksa!” ja nostan tyypin äkisti alas jakkaraltaan lattialle, pois tieltä. Pieni hämmentyy ja alkaa ihan oikeutetusti itkeä. Onhan hänelle just oltu tosi epäoikeudenmukaisia.
Minä itken noin puoli tuntia tämä jälkeen. Oloani, väsymystä, sitä miten epäreilu olin. Sitä että se sama pieni yrittää lohduttaa. Sanoo ”ei mitään hätää äiti” ja kysyy vielä sen puolen tunnin päästä ”oletko kunnossa”. Alan itkeä uudestaan, tietysti, ja yritän vakuuttaa että olen silti ihan kunnossa vaikka enhän minä tavallaan ole.
Joskus sitä on kuulkaa vaan hyvä sanoa ääneen että tämä on kaikki tosi rankkaa mulle nyt ja ottaa vastaan kaikki silitykset mitä tarjotaan.
