Lähdimme eräänä päivänä leikkipuistoon Kolmosen kanssa, noin kilometrin päähän. Mulla oli vaunut mukana niin kuin aina ja ovea avatessa kysyin tuutko kyytiin. Ei tullut, hän halusi kävellä. Käveli koko matkaan noin vain, reipasta vauhtia.
Katselin sen kepeää menoa ja huomasin miettiväni että ahaaaa tämmösiä varmaan on niiden toisten lapset! Siis niiden, jotka aina ylpeänä kertoi että meidän lapset kyllä kävelee joka paikkaan, että ei kolmevuotias enää vaunuja tarvitse ja joiden edessä en kehdannut sanoa että meillä nämä istuisi lukioon asti kyydissä jos vain saisivat.
Tajusin vasta siinä hetkessä että tässäkin lapset ja sitä kautta vanhemmuus on erilaista. Meidän kaksi ekaa ovat fyysisesti rauhallisia, aina ovat olleet. Eivät he koskaan vapaaehtoisesti valinneet kävelyä yhtään minnekään, ja nykyiset urheilulliset harrastukset ovat vaatineet kymmeniä kokeiluja eri lajien parassa kunnes mieluisa löytyi. Ei todellakaan ollut sellaista “tämä lapsi on pakko viedä puistoon / laittaa futikseen / viedä hoplopiin tai se kiipeää seinille” menoa meillä koskaan.
Kunnes nyt! Kolmonen on kova menemään ja sen kanssa oikeasti odotan että se on kolme ja voin viedä sen paikalliseen jumpparyhmään. Tiedän, että se nauttisi siitä.
Tämmöistä lasta minäkin jaksan kannustaa kävelemään vielä vähän enemmän. Kahden ensimmäisen kanssa se olisi ollut iso työ, ja siksi päädyimme yleensä enemmän vaunuttelemaan.
Tässäpä se onkin usean lapsen suurin ilo: tajuaa että omat teot vanhempana vaikuttavat lopulta aika vähän lapsen perusasetuksiin ja että ne vaaditut vanhemmuuden teot ovat eri lapsilla eri lailla raskaita.
Vastaavasti meidän kahden ison kanssa ei olla itse tehty oikein mitään sen eteen että ne oppisi lukemaan ja haluaisivat lukea. Kumpikin oppi lukemaan nelivuotiaana ja on koululaisinakin naama kiinni tekstissä helposti. Jollekin toiselle tämä voi olla yhden kokonaisen vuoden suurin ponnistus ja rutistus.
Tästä voisi vetää jotkut konsulttikäyrätkin. Että jokaista lapsen opittua taitoa ja arjen toimintamallia määrittää yhtä aikaa kaksi asiaa:
1. Lapsen luontainen taipumus, kiinnostus, taidot ja mahdollisuudet tehdä asiaa x, sekä
2. vanhemman resurssit, mahdollisuudet ja kiinnostus opettaa ko asiaa.
Mun olisi esimerkiksi helppo ylpeillä sillä että meidän lapset ei juurikaan tappele keskenään ja sanoa että “meillä on kato nollatoleranssi väkivaltaan eikä mitään nujakointia koskaan sallita”. Se on totta, ja ollaan toki jotain sen eteen itsekin tehty mutta se työ on ollut naurettavan helppoa tehdä kun riitoja näillä on ollut ehkä kaksi vuodessa.
Kahdesti vuodessa sitä jaksaa kaivaa itsestään johdonmukaisen, lempeän ja keskustelevan vanhemman joka ohjaa käyttämään sanoja nyrkkien sijaan.
Jos nämä tappelisi kaksi kertaa tunnissa, en varmasti olisi jaksanut jokaiseen hetkeen puuttua ja nujakointia olisi paljon enemmän.
Toisaalta, jos meidän lapset olisi yhtään siistimpiä luonnostaan, olisin ehkä jaksanut enemmän patistaa niitä yhteiseen kodin ylläpitoon. Nyt olen vasta päässyt tilaan jossa ne laittaa omat pyykit kaappiin (heittämällä) ja tyhjentävät astianpesukoneen ilman ylimääräistä itkuraivaria.
Samalla tavalla vaikkapa vauvojen nukkuminen on monen osan summa. Toiset nukkuu alusta asti hienosti, toiset vasta kaksivuotiaana. On helppo ihmetellä, että mitä sinä sitä vauvaa nukuttelet niin paljon, jos omat lapset ovat aina nukahtaneet ihan itse.
Kaikilla lapsilla on jotain osa-alueita, jotka tulee tosi helposti luonnostaan, ja alueita, joihin tarvitaan enemmän aikuisen tukea.
Kaikilla vanhemmilla on alueita, jotka on tärkeitä ja joiden eteen jaksetaan tehdä enemmän töitä, ja toisia jotka voidaan (tai on pakko) uhrata säästääkseen resursseja niihin tärkeämpiin.
Ja silloin kun on asia, joka ei ole lapselle helppo oppia ja joka tuntuu vanhemmastakin raskaalta tukea tai ei-niin-tärkeältä tehdä, sitä ei varmaan sitten tapahdu yhtä nopeasti kuin jollain toisella. Se on enemmän kuin fine. Jokainen määrittelee sen oman hyvän ja mukavan elämän elementit itse ja panostakoon niihin osa-alueisiin mihin haluaa tai pystyy.
Tätä kaikkea mietin kun katsoin kevyesti kävelevää lastani. Tajusin kantaneeni huonoa omaatuntoa jo vuosia siitä, ettei meidän kaksi ekaa kävelleet valittamattta pitkiä matkoja. Tuntui että siihen olisi pitänyt panostaa enemmän, kävellä yhdessä ja harjoitella. Nyt tajuan että se vaan ei ollut heidän juttunsa ja sen saavuttaminen olisi vaatinut meiltä vanhempina huomattavasti enemmän kuin mitä me haluttiin siihen panostaa.
(Ja kyllä ne nyt koululaisina jo reippaasti kävelee, pyöräilee ja liikkuu – eivät menneet pilalle!)
Ehkä isoin oivallus tässä on sitten taas kerran se että kun me kerran kaikki ollaan tosi erilaisia, olisi syytä lakata vaatimasta itseltään (saati muilta!) samaa tasalaatuista suoritusta.
Jotkut lapset syö aina siististi ja maistaa kaikkea, osa kävelee mukisematta, jotkut siivoaa itse ja jotkut lukee liikaakin. Yhdelle on helppo käsitellä tunteitaan ja toinen oppii päivässä kuivaksi.
Toisille moni ihan tavallinen asia voi olla vaikea, ja osa vanhemmista joutuu tekemään hartiavoimin töitä hyvin sujuvan arjen eteen. Mikään näistä ei kerro vanhemman erinomaisuudesta tai vastaavasti epäonnistumisesta.
Meillä on eri määrä resursseja kaikilla käytettävissämme, ja ne työstettävät asiatkin ihan eri juttuja joka perheessä. Vanhemmuudessa on sitä paitsi niiiin monta asiaa, jotka pitää ottaa haltuun, ettei kukaan voi millään niistä jokaista täysimääräisesti tehdä.
On valittava taistelunsa ja tämä kaikki mun olisi syytä muistaa kun seuraavan kerran märehdin jotain oman vanhemmuuden osa-aluetta.
Haasteita kohdatessa on helppo ajautua ajattelemaan että noi muut on ehkä meitä parempia vanhempia kun ne on onnistuneet näissä asioissa. Ei ne varmaan ole vaan niille se työ on ollut lähtökohtaisesti pienempi, tai niillä on ollut mahdollisuus panostaa siihen enemmän.
Samoin on helppo sokeutua niihin asiohin, jotka omassa perheessä on opittu helpolla siksi että se on tullut lapselle luonnostaan. Siitä ei ole pitkä matka siihen että ihmettelee “miten noi ei saa noita lapsiaan nukkumaan / syömään / kävelemään / olemaan tappelematta jne”.
Tällä ajatuksella muistutan siis itse itseäni siitä että lapset on erilaisia. Eivät ne ole yhtenäistä muovailuvahamassaa, josta voi kuka tahansa muovata mitä tahansa jos vain jaksaa.
Tajuan nyt myös tosi ylpeä niistä voitoista, joita olemme omassa perheessä saaneet kun olemme jaksaneet jonkun meille vaikean asian parissa tehdä pitkäjänteisesti töitä! Hyvä me!
Mitkä osa-alueet teidän perheissä on sellaisia, joihin on jaksettu panostaa ja mitkä sellaisia joiden suhteen on ollut pakko höllätä?