Kolmosen vauvavuotta on 4o päivää jäljellä, mutta minä tunnen sen jo päättyvän. Näen päivittäin vauvuuden valuvan hänestä pois kuin ylimääräisen hiekan muotista.
Jo muutaman viikon ajan tuo pieni olento on ollut sellaisessa taianomaisessa välitilassa, jossa ollaan vielä ihan vauvan näköisiä, kokoisia, oloisia mutta silmissä heijastuu jo taapero. Eikä se ole pelkästään uusien taitojen karttuminen, vaikka se viikko sitten otettu ensimmäinen askel ilman tukea vahvasti taaperopuoleen viittaakin.
Tässä on kyse jostain enemmän henkimaailman asiasta, tietoisuuden kasvusta – hänen ja minun. Hän sanoo ”nap” ja osoittaa napaansa, pudistelee päätä ja sanoo ”ei” kun kukkaruukku on lähellä. Hän katsoo syvälle silmiin ja yrittää naurattaa. Hän kurkkaa uteliaana jokaisen nurkan taakse ja kynnyksen ali, kuin odottaen sieltä saapuvaa ihan erilaista elämää.
Hän itkee kun sisarukset itkee, ja pelästyy jos joku on vihainen.
Minä tiedän miten tässä käy. Muistan tarkemmin kuin koskaan ennen kuinka se loputtoman kulmaton, pehmeä vauvuus vain yhtäkkiä tuntuu päättyneen ja kodissa asuukin lapsi. Sylissä melkein muodottomaksi sulava mytty on kuin taikaiskusta muuttunut tiukaksi puikoksi joka pysyy pystyssä (sekä valveilla että tolpillaan) ja tutkii maailmaa askeleen verran kauempana.
Tällä kierroksella se ei tule käymään niin yhtäkkiä, vaan on kuin näkisin ensimmäistä kertaa liukuvärin sekoittuvan. Yhdessä hetkessä vauva, toisessa lapsi. Hän, ihan oma itsensä ja perheenjäsenensä eikä mikään söpö lemmikki enää. Joka päivä hieman vähemmän vauva, vaikka vieläkin ihan vauva.
Ja ensimmäistä kertaa minä koen tästä haikeutta, sellaista oikeaa haikeutta. Tämä oli ensimmäinen vauvavuosi, joka oli alusta alkaen helppo. Muutamat (kymmenet) vaikeat nukutukset, juu, mutta ei mitään kummempaa. Tämä on myös viimeinen vauvavuosi, erittäin todennäköisesti. Se tuntuu ihan kamalalta.
Nurkan takana odottaa uhma, kasvukivut, ensimmäiset taudit (tämä lapsi on ollut täysin terve, mikä homma!) ja pelottavat tilanteet. Rimpuilevat jalat, oksennetut nakit ja sylistä pois pyristelevä vekara.
Se minua kai eniten jännittää, tieto siitä että tämä auvoinen vauvakupla päättyy. Ihan pian tunnen ensimmäiset negatiivisetkin tunteet lastani kohtaan, ja hän minua.
Vaikeat tunteet lasta kohtaan on väistämätön kehitys jota en odota lainkaan, sillä tähän asti olemme aidosti vain rakastaneet ja ihailleet toisiamme. On niin hurjaa miten se tulee muuttumaan, miten sen kuuluukin muuttua kun vauv – ei vaan lapsi – alkaa koetella rajojaan, tutkia reunoviivojaan. Kun pitää alkaa kasvattaa eikä vain kasvattaa, siis ruokkia.
Näen toki samalla sieltä kulman takaa kurkkivat hienot asiat! Ensimmäiset askeleet, oikeat sanat, puolitoistavuotiaan loputon söpöys kun se sekoilee kaikessa, ensimmäiset yhteiset leikit muiden lasten kanssa ja niin edelleen. Tiedän, että isompien lasten vanhemmuus toimii minulla tosi hyvin.
Mutta juuri kun sain maistiaisen siitä että voinkin osata nauttia myös vauvuudesta, niin silloin se jo melkein loppuu.
Hyvä puoli tässä tietoisuudessani on se että nyt otan oikeasti kaiken irti joka päivästä. Annan vauvan joskus nukkua rinnalla koko aamu-unensa, koska tiedän että todennäköisesti kohta on muistoja vain sekä imetys että rinnalle nukahtaminen. Kannan vauvaa sylissä tuntikaupalla, koska kohta se ei enää malta olla vain kyytiläinen. Sivelen hänen hentoisia hiuksiaan, sillä tiedän niiden kohta menevän takkuun kaikesta tahmasta, leikkaavani niistä joskus vielä purkkaa pois.
Kaikki on nyt vielä niin koskematonta, rikkoutumatonta. Puhdasta.
Nautin tästä kaikesta niin täysin siemauksin että ehkä kerrankin olen valmis siihen muutokseen kun se tulee. Odotan sitäkin oikeasti jo aika innolla, vaikka haikeus meinaa välillä jyrätä kaiken ylle. Talletan ensimmäiset mustikat ja varpaat rantahiekassa muistoihin ja alan jo odottaa sitä kaikkea muuta.
Tämä vauvavuosi on pian ohi ja ihan hyvä niinkin. Se saa jäädä vauvakirjan väliin rakkaana muistona, kokonaisuuden siloittavana hyvänä kokemuksena.
Lue myös: