Olen kuullut sanonnan jota en enää yhtään muista, mutta jonka viesti oli että kasvatus näkyy silloin kun vanhemmat eivät ole lapsensa vierellä. Että se kuinka tyyppi käyttäytyy ollessaan vanhempiensa vahtimisen ja käskytyksen saavuttamattomissa kertoo siitä mitä sisään on saatu iskostettua. Kuulostaa mielestäni loogiselta!
En vain vieläkään tiedä, mitä se kasvatus oikeasti on tai miten sitä tehdään.
Kolmosesta ei vielä osaa sanoa yhtään mitään, mutta kaksi isompaa ovat opettaneet aikamoista nöyryyttä kasvattamisen suhteen. Ensimmäisen kohdalla ajateltiin että olemme tosi hyviä kasvattajia kun lapsi on niin tottelevainen. Sitten tuli Kakkonen ja näytti meille närhen munat. Opimme ettemme ole tehneet sittenkään yhtään mitään (oikein), lapset nyt vain on sellaisia kuin sattuvat olemaan. Klassinen “ensimmäisen lapsen kohdalla uskot kasvatukseen, toisen geeneihin” – tilanne.
Jos geenit kerran yhden tutkimuksenkin mukaan ajavat kasvatuksen ohi, mitä se kasvattaminen sitten on ja kannattaako sitä edes yrittää tehdä?
Ennen ajattelin että kasvatusta on se kuinka lapsi käyttäytyy: jakaako karkit muiden kanssa, sanooko kiitos, riiteleekö. Nyt ajattelen että nämä ovat pääosin käytöstapoja, jotka joko saadaan lapselle iskostettua tai ei.
Kasvattamista taas on mielestäni se miten lapsi suhtautuu itseensä ja kuinka pärjää persoonansa kanssa.
Uskon että meistä jokaisella on sisään kirjoitettua se miten me ajattelemme ja miten suhtaudumme erilaisiin tilanteisiin. Ajattelen että persoonallisuus, luonne tai temperamentti on se, joka määrää paljon lapsen ja aikuisen käytöksestä. Tätä ihmisen sisään kirjoitettua koodistoa taas on minun kokemukseni mukaan tosi vaikea ellei mahdoton muuttaa. Ja se tekee kasvattamisesta joskus tosi kinkkistä.
Kun lapsi on persoonaltaan samanlainen kuin vanhempansa, tulee kiusaus yrittää muuttaa niitä luonteenpiirteitä, joista itselle on ollut harmia säästääkseen lasta samoilta kasvukivuilta joita itse on käynyt läpi. Ehkä sitä patistelee ujoa lasta reippaammaksi tai yrittää hillitä kovin esiintymishaluisen lapsen intoa. Jos taas lapsi on aivan oman luonteesi vastakohta, voi olla tosi vaikea hyväksyä niitä sinun silmiisi ihan omituisia käytöksiä ja reaktioita.
Lopputuloksena saattaa huomata, ettei oikein tiedä miten yhdenkään lapsensa kanssa pitäisi olla, miten niitä oikein pitäisi kasvattaa.
Todelliseen testiin kasvatus joutuu koulussa, jossa lapsi on ensimmäisiä kertoja oikeasti aika yksin tunnetaitojensa kanssa. Toki alaluokilla on paljon myös aikuisia paikalla ja tukemassa, mutta päivään tulee paljon enemmän tilanteita, joissa lapsen on kaivettava itsestään ne käytöksen sopivat mallit ja omaan tunnemaailmaan sopivat reaktiot. Ruokailussa ei enää istukaan aikuinen samassa pöydässä vaan koulukaveri, joka päättää aloittaa ruokasodan.
Onko se silloin kasvatus, persoona, sosiaalinen paine vai kaikki jotka määrittävät heittääkö lapsesi myös muussia, pyytääkö muita lopettamaan vai oliko kenties se aloittaja?
Varmaankin vähän niitä kaikkia, mutta siinä tilanteessa arpa on joka tapauksessa vanhemman näkökulmasta jo heitetty: lapsesi toimii jollakin tavalla, etkä sinä pääse siihen vaikuttamaan. Paras mitä voit toivoa (sen lisäksi että toivoit sen huonojen ideoiden laatikon avaajan olleen jonkun toisen lapsen, mutta jos nyt totta puhutaan niin kyllä se ainakin kerran tulee olemaan sinun lapsesi joka törttöilee) on se että kuulet illalla tapahtuneesta ja pääset sitä käsittelemään lapsen kanssa.
Erityisesti jos takana onkin tilanne, jossa ei lentänyt muussi vaan nyrkit tai ilkeät sanat. Silloin sitä todella toivoo että kotona annettu rakkaus, kannustus ja ohjaus kantaa haaleana kaikuna ja ohjaa toimimaan oikein – tai kestämään väärää toimintaa muilta.
Nyt kun kummatkin isot lapset ovat koulussa, huomaan että vanhemmuuden syvintä olemusta ja kasvatusta tulee mietittyä ihan eri tavalla. On niin paljon vaikeampi auttaa lasta kun ei ole paikalla vahtimassa, eikä tilanteita näe juurikaan toiset aikuiset. Sitä on lapsen antaman tiedon varassa, ja lapsi on hyvin paljon itsensä varassa. Joskus tämä kaikki tuntuu aika tuskaiselta kun tuntuu että lapset ovat niin kaukana meistä, ihan omillaan.
Olen kehitellyt itseäni lohduttavan ajatuksen: en voi ehkä ohjata lapseni tai hänen kavereidensa käytöstä enää juuri yhtään, mutta niin kauan kun lapset kertovat mulle asioita ja luottavat itseensä, me ollaan ihan okei.
Meidän tehtävämme on vahvistaa itseluottamusta ja opettaa lapsi käsittelemään tunteita ja ajatuksia myös itse. Kotona tankataan tukea, luottamusta ja rakkautta ja niiden voimin lapset navigoivat jo aika itsenäisesti maailmassa.
Ehkä kasvattamisen tulosta ei siis olekaan käytös, toiminta tai puhe vaan yhteys omaan itseensä ja luotto omiin taitoihin.
…ja onneksi on sitten aina tämä kolmas mahdollisuus jos nämä kaksi ekaa kasvatuskokeilua menikin ns vituralleen.