Tämä on palopuhe vanhemmuuden ja sen kannustamisen puolesta.
Olen kuullut monelta seuraajalta etteivät uskalla ehkä yrittää lapsia, koska eivät ole varmoja pystyvätkö siihen, “heittäytymään niin täysipainoisesti” vanhemmuuteen. Minusta on hurjaa jos vanhemmuus nähdään valtavana suorituksena, johon kuka tahansa ei ehkä pysty.
Milloin vanhemmuudesta tuli ura, johon pitää panostaa? Miksi jäimme niin yksin sen kanssa?
Vanhemmuus on ihan hemmetin uuvuttavaa, jos sitä arvottaa suorituksena. Sen tekee tosi helposti vahingossa, sillä ympäristömme kertoo kyllä koko ajan miten vanhempana pitäisi olla. Nukuta näin, syötä noin, leikitä, ulkoile ja sanoita. Asikaisen mainio teksti tiivistää tämän kaiken. Rivien välissä väijyy myyttinen hahmo, täydellinen vanhempi, vaikka oikeasti hyvään (riittävään) vanhemmuuteen riittää että rakastaa ja ravitsee.
Jokaiseen päivään mahtuu niin monta tapaa mokata, ettei täydellistä vanhemmuutta yksinkertaisesti ole olemassa. Mutta koska tietoa, taitoa ja tarvikkeita on nykyään niin paljon olemassa me kuvittelemme että täydellisyys voisi ehkä sittenkin olla mahdollista saavuttaa.
Kun vain jaksan nämä parsakaalit höyryttää lantionpohjaani supistellessa, saatan saavuttaa vanhemmuuden nirvanan. Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli.
Todellisuudessa me kaikki lähinnä tungemme kätemme samaan mustaan säkkiin ja hapuilemme pimeässä keinoja etsien.
Meillä on tässä ajassa kaikki mitä tarvitaan onnelliseen, hyvään ja kannustavaan vanhemmuuteen. Kasvatusoppaat, vauvajumpat, tarvikkeet ja hyvää tarkoittavia neuvoja. Vain kannustus puuttuu. Ihan liian harvoin kuulee vanhempi toiselta että vedätpä sä hyvin.
Hesarissa oli tänään hyvä mutta vähän surullinen artikkeli siitä kuinka ihminen voi itsensä uuvuttaa vanhemmuuden paineissa, ulkoa koetuissa ja sisäisissä. Sitä on toki meidän muiden vaikea muuttaa jos joku kasaa itselleen jättimäiset paineet, mutta voimme sentään kannustaa matkalla:
”Kuka tahansa voi antaa myönteistä palautetta esimerkiksi siitä, että näyttääpä lapsesi onnelliselta ja teitpä hienosti tuossa tilanteessa.”
Niin. Miksi ei antaisi hyvää palautetta kun kerran voi?
Ihminen tarvitsee kehua ja kiitosta, kokemusta siitä että tekee oikein ja hyvin. Niin lapsi kuin aikuinenkin! Jos halutaan nostaa sitä syntyvyyttä, aletaan kehua ja kiittää toinen toisiamme, itse itseämme. Kerro toiselle kuinka taitavat lapset hänellä on, tsemppaa jaksamaan uhmakohtauksen keskellä. Kiitä puolisoa siitä että hän nukutti lapsen ja tyhjensi tiskikoneen. Kiitä itseäsi myös! Huomaa omat pienet voittosi, kellu täysillä omahyväisyydessä kun onnistut vähänkin.
Mua harmittaa niin paljon kun näen todella omistautuneita vanhempia pohtimassa ovatko he riittäviä. Harmittaa kun näen ihmisten toivovan perhettä mutta pelkäävän sen taakkaa. Tekisi mieli heistä jokaista halata ja sanoa että se että mietit tuota paljastaa sinun olevan tai voivan olla hyvä vanhempi.
Siihen on vain jotenkin suuri kynnys, kehua ja kannustaa toista. Suomalainen ei turhasta kehuu vaan sanoo että kissa kiitoksella elää ja se on yksi ärsyttävimmistä sanonnoista mitä tiedän. Ikään kuin olisi heikkoutta tarvita myönteistä palautetta.
Minä uskon että ihminen se nimenomaan kiitoksella elää, oikein kukoistaa jopa. Sitä jaksaa painaa ihan eri tavalla kun ympärillä kerrotaan että hyvin menee ja se mitä teet on oikein ja tärkeää. Se pinaattilettumarttyyrikin on paljon onnellisempi kun sille muistetaan sanoa “kiitos kun teit ruokaa”.
Kokeile vaikka.