Mun on koko viikon pitänyt kirjoittaa tästä Hesarin rytmisyydestä kertovasta jutusta (maksumuurin takana), nyt sille tuli vihdoin aika.
Hesarin jutun otsikkona oli ”Siksi hän on niin ärsyttävä”, ts rakastin juttua heti otsikon nähtyäni.
Vielä enemmän rakastin juttua koska Insinööri jakoi sen minulle tuohtuneena että siinä siis sanottiin että mun pitäisi siivota enemmän ja taipua sun tapoihin.
Ei siinä ihan niin sanottu mutta melkein.
Jutussa kerrotaan siitä kuinka ihmisillä on erilaisia temperamenttipiirteitä ja yksi niistä on rytmisyys.
Mikään tästä ei vielä itse asiassa ollut mulle uutta, olin jo oppinut viimeistään podcast-jaksoja Hannan kanssa nauhoittaessa tästä. Mutta nyt ensi kertaa kuulin liudan käytännön esimerkkejä, joissa rytmisyyden erot näkyvät.
”Korkea rytmisyys tarkoittaa järjestelmällisyyttä, joka ilmenee sekä biologisten rytmien säännöllisyytenä että kaikinpuolisena järjestelmällisyytenä. Ihmisen unirytmi on säännöllinen, ja hän on aina tiettyyn aikaan nälkäinen. Hänen kodissaan jokaisella tavaralla on paikkansa. Hänen aikataulunsa ja suunnitelmansa pitävät. Matalarytminen puolestaan voi valvoa ilman suurempia ongelmia yön ja jättää ateriat väliin, jos työprojekti sitä vaatii. Hän ei mielellään noudata viikkojen työsuunnitelmia, vaan hoitaa työtehtävät sitä mukaa, kun ne tulevat vastaan. Hänet tunnetaan usein myöhästelijänä.” (lähde: HS.fi)
Jotenkin niin moni asia loksahti kohdalleen minusta ja meistä kun tätä juttua luin! Ymmärsin etten olekaan vaativa ja neuroottinen (ainakaan pelkästään) vaan mulla on korkea rytmisyys.
Totta kai mä olen tiennyt että mä oikeasti olen tosi järjestelmällinen ja siistikin. Siksi mua rasittaa se ihan tavallinen lapsiperheen sotku, en vain opi olemaan sen kanssa armollinen ja rento. Se ei ole musta kivaa kun tavarat on hujan hajan ja nehän aika usein ovat vaikka miten järjestelisi.
Rakastan suunnitella asioita etukäteen, miettiä ne fiksusti. En mene solmuun jos suunnitelmani eivät toteudu, silloinhan voi tehdä uuden suunnitelman! Kunhan on suunnitelma.
Olen aina osannut kertoa kelloon katsomatta mitä se näyttää, koska tunnen sen. Nälästä, väsymyksestä, tekemisen toiveistani yms. Mä haluaisin aina tehdä ajatustyötä klo 8, urheilla klo 9, syödä lounasta 11.30 ja mennä nukkumaan 22. Kolmelta väsyttää ja niin edespäin.
LOL, katsoin nyt että hmm mitähän kello on kun on just se iltapäivän väsymys, se oli 15.01.
Olen todellakin rytminen. Olen vain oppinut olemaan toteuttamatta näitä omia tarpeitani, koska ne eivät kerta kaikkiaan ilman valtavaa vääntöä lapsiperheessä aina onnistu, ainakaan jos enemmistö muista on matalan rytmisyyden ihmisiä.
Vielä suurempi ahaa-elämys juttua lukiessa oli miettiä meidän lapsia ja tajuta se että kanssani samanlainen on Ykkönen ja sen näkee ihan vauvasta asti – ja että muut lapsemme eivät ole tätä lajia. Nyt kun Ykkönen on 13, hänen piirteensä ovat selkeämmin osa temperamenttia eikä vaikkapa vanhemman toiminnan ohjaamaa.
Olen ihmetellyt miksi hänen kanssaan meillä oli kaikki niin tarkkaa, olinko vain neuroottinen esikoisen äiti joka stressasi turhasta?
Ei, vaan hän varmaan oli vauva joka todella halusi nukahtaa 19.30 ja klo 19.35 oli jo piru irti.
En siis ollut vain tosi hyvä vanhempi kun hän nukkui aina samaan aikaan, vaan hän vain toimi niin. Samoin en ollut surkea vanhempi kun en saanut Kolmosta päiväunille, hän ei vain ollut yhtä rytminen.
Nyt isona Ykkönen on siisti, järjestelmällinen ja aina vähän turhankin ajoissa. Että ehkä en pilannutkaan sitä omalla vaativalla luonteellani vaan se vain oli sellainen jo tänne tullessaan.
Sitten on nämä kolme muuta lasta jotka nukahtaa ihan milloin sattuu, eivät ole oikein ikinä harmissaan jos ruokailuajat muuttuu eivätkä luoja sentään ole vielä ikinä olleet siistejä.
Ja: on vielä se rakas aviomieheni joka tämänkin jutun luki arvatenkin ihan mihin aikaan tahansa, koska hän saattaa valvoa vaikka kuinka pitkään sen 22.31 jälkeen kun minä olen jo henkisesti tai oikeasti nukahtanut.
Hän on, tietysti, täysi vastakohta minusta niin rytmisyyden kuin aktiivisuuden suhteen.
Olemme toki aina tämän eron toisissamme tienneet ja minusta hienosti sopeutuneet toinen toisemme tarpeisiin: Minä siedän paremmin kaaosta ja laissez-faire-elämänasennetta (ja jopa nautin tietystä rentoudesta jonka olen häneltä saanut!), Insinööri taas yrittää parhaansa ylläpitää järjestelmällisyyttä joka ei hänelle luonnostaan tule.
Meille tämä ero ei ole aiheuttanut avioeroa niin kuin jutussa maalaillaan, mutta toki monia arkisia törmäyksiä.
Sitä olemme kyllä joskus pohtineet, että mikä on se oikea kultainen keskitie, mikä on sellainen taso järjestelmällisyyttä johon minun pitäisi tyytyä ja hänen kurkottaa? Onko sellaista?
No, tässä jutussa nyt sitten toden totta sanotaan että sen tason pitäisi olla lähempänä minun tasoani:
”Matalarytmisen on helpompi sopeuttaa käytöksensä, koska hänelle järjestelmällisyys on enemmän samantekevä asia. Korkearytmisellä taas on vahva tarve olla järjestelmällinen.” (HS.fi)
Voisin olla sillai että hähää nyt se on todistettu, totelkaa kaikki minua! Mutta olen jo vähän viisaampi näin 40-vuotiaana ja olen hiukan eri mieltä artikkelin viestistä.
Ajattelen että on sekin silti aika iso ponnistus jos koko ajan pitää tietoisesti huomata enemmän sotkuja ja kaaosta kuin mitä oma mieli sanoo, jatkuvasti skannata että miten se toinen tämän nyt näkee. Onhan hänellekin tarve olla rennosti, suunnittelematta liikoja.
Siksi tyydyn toteamaan itselleni armollisesti että okeiiiii, tämän takia otan sen joskus niin raskaasti jos kaikki vessan kaapin ovet on auki ja pyykit korien päällä, ei sisällä.
Ja että tämä siis tapahtunee toistekin, eikä sitä kukaan minun kiusakseni tee. Nyt on näin.
Ajattelen että on hyvä että meidän eroavaisuuksillemme on nyt nimiä ja tieteellisiä teorioita, joten meidän on tämän jälkeen vielä helpompi aloittaa se ikuinen äää täällä on niin sotkuista -keskustelu mieluummin sillä että hei, voidaanko me ihan mun tarpeita palvellaksemme ottaa nyt vartin siivouksen, mun olisi silloin kivempi olla.
Minä aion pitää rakkaan sekopäisen perheeni, matalan rytmisyydenkin kanssa ellen jopa sen takia – en kyllä kestäisi jos joku olisi minua järjestelmällisempi täällä!
Suljen siis kaappien ovia vielä muutaman kymmenen vuotta ja sitten kun meille tulee jostakin lottovoitto me ostamme Ykkösen kanssa kahdestaan sen haaveilemamme yhteisen pienen tilan, jossa kaikki on aina kauniisti järjestyksessä ja on siistiä koko ajan. Sinne menemme sitten välillä rentoutumaan.
Ihmisellä on hyvä olla pieniä haaveita.
(ja suunnitelmia.)