Melkein samanikäisten vauvojen äidit Maria ja Hilla kirjoittivat kumpikin juuri lopetetusta tai loppumaisillaan olevasta imetysmatkasta ja huomasin että oma suhtautumiseni imetykseen on erilainen kuin viime kerralla, tai ehkä aiemminkaan. Tällä hetkellä olen jotenkin tosi neutraali imetyksen suhteen.
Seuraa lyhyt kertaus imetysmatkoistani.
Ykkösen kanssa alku oli oikein ensikertalaisen vaikeaa mutta lähti kuitenkin sujumaan. 5-6kk vuoden kohdalla tuli ”joku vaihe”, joka sai imetyksen takkuamaan tosi paljon ja lopulta hän hylki yhtä rintaa täysin ja toistakin melkein. Ei ollut enempää osaamista ja tietoja mulla joten lopetin imetyksen muistaakseni 6,5kk kohdalla.
Kakkonen viihtyi alusta asti loistavasti rinnalla ja olisi jatkanut varmaan kouluun asti. Hänellä oli kuitenkin aika paljon allergiaa joka rajasi mun ruokavaliota (ja kuihdutti mua sitten jo aika pieniin lukemiin, joissa en kyllä voinut hyvin) ja nukkuminen oli siksi osin aivan hirveää, joten noin 11kk kohdalla oli helpointa lopettaa yöimetys ja imetys kokonaan. Olin ehkä vähän haikea mutta enemmän helpottunut kun kaikki lähti siitä paremmaksi unista alkaen.
Kolmosen kanssa imetys oli alun vaikeuksien jälkeen aivan ihanaa, kertakaikkisen täydellistä. Kuten Kakkosen kanssa, hänelläkään ei koskaan tullut mitään tiheän imun kausia tai rintaraivareita vaan imetys oli aina vain ihana, lempeä, meidän yhteinen hetki. Siksi siitä oli myös vähän vaikea luopua ja lopetettiin vasta joskus 1v9kk kohdalla kun se itsestään alkoi hiipua.
Siksi olen ollut tosi yllättynyt että nyt mun fiilis on…tavallaan tosi yhdentekevä. Että joo imetän ja se on tosi kivaa mutta ei mua ehkä haittais vaikka se loppuisi. Tai ehkä haittaisi, en tiedä!
Eilen esimerkiksi huomasin yhtäkkiä illalla etten ollut imettänyt koko päivänä kuin kahdesti. Meistä kumpikaan ei ollut toimitusta kaivannut.
Musta on omituista etten vaiheile tätä enempää kun on kuitenkin hyvin todennäköistä että tämä on viimeinen imetysmatkani ikinä. Ehkä alan vain olla valmis tähän hommaan? Ehkä se on hiipunut jo niin pitkään ettei tunnu enää niin ”täyteläiseltä” hommalta kuin ennen? Välillä tämä on melkoista tuttihommaa minkään syömisen sijaan.
Nelonen on tosi mielellään rinnalla, mutta ei erityisen paljon vaadi rintaa. Paitsi ehkä juuri ennen nukutusta jos on mun sylissä. Mutta hän voi hyvin olla ilmankin ja nyt on itse asiassa alkanut vihdoin myös jonkin verran syömään pullosta. Tuli todettua vatsataudin pyörteissä tämä kun maitoa ei multa vain tullut.
Eräänä päivänä yritin tarjota rintaa vähän hassuun aikaan koska edessä oli pitkä erossa olo ja tyyppi vain katsoi mua nauraen. Se istui mun sylissä sämpylä kädessä (lol) ja tuijotti tissiä. Koski sitä sormella ja oli että hehe, miksi tätä ottaisin. Jotenkin silloin tuli sellainen olo että ehkä me ollaan kumpikin pikkuhiljaa kasvamassa tästä pois.
Mitään päätöksiä en tässä ole tekemässä, Nelosesta en tiedä mitä se suunnittelee. Edelleen jatkan vaikka kaksi vuotta jos siltä tuntuu, mutta yhtä hyvin voimme lopetella hienon matkan jos jatkamme tätä yhteistä melkein unohtamisen linjaa. Mitään aikarajoja en ole asettamassa enkä oikeastaan tätä ennen ollut edes koko juttua ajatellut.
Ehkä alan kuitenkin keskittymään vähän enemmän niihin yhteisiin hetkiin, koska onhan tämä nyt aina yhtä ihanaa olla siinä sylikkäin, lämmin pallero silmiin katsoen. Otetaan kaikki irti niistä hetkistä niin kauan kuin niitä on, ja saa niitä vielä kauan ollakin.
