En suosittele lukemaan tätä jos teillä on ihan superrankkaa uhmaikäisen kanssa just nyt. Et ole valmis kuulemaan että meillä ei oikeastaan ole Kolmosen osalta vieläkään nähty uhmaa ollenkaan.
Ehkä helpottaa jo nyt jos luet tähän väliin niitä uhmajuttuja meiltä! Esimerkiksi tässä kuvatussa tilanteessa oli uhmaa vähän kaikilla. Voit skrollata jutun loppuun niin löydät muutaman muunkin esimerkin.
Tämä jos jokin on yksilö- (ja lottovoitto)kysymys: toiset lapset aloittaa hirveät kiukkuraivarit jo ennen vuoden ikää eivätkä oikein edes koskaan lopeta, toiset valittavat kerran tai kaksi. Kumpikin tavallinen, hyvä tapa kasvaa itsenäiseksi.
Me ollaan päästy Kolmosen kanssa aivan naurettavan helpolla. Hän on nyt 3v ja 3kk emmekä vieläkään ole nähneet yhtäkään klassista uhmakohtausta. Siis sellaista ”raivona koska muki on liian sininen” -tyyppistä sulamista.
Totta kai meilläkin itketään joka päivä isoja tunteita, mutta se kestää vain hetken, on yleensä puheella, halauksella tai huumorilla taitettavissa ja on aina loogisista syistä. Nälkä, väsy ja herkut (eli niiden näkeminen ja saamatta jääminen) nyt yleensä, siirtymät ja pissat, tiedätte kyllä.
Mutta olen nähnyt näitä tämän ikäisiä nyt jo aika monta ja tiedän tämän tyypin olevan sieltä ihan super helposta päästä. Tai olleen, tähän asti ainakin. Vaikka se helppous loppuisi tänään, kiitän kevyestä alusta!
Ajattelen että Kolmosen tapauksessa se äänekkäin ja hankalin (kun et oikein ikinä tiedä MIKÄ on homman nimi) pienen taaperon uhma meni huomaamattomana aaltona, ja saimme helppoja kuukausia paljon mutta että ehkä käy niin kuin sisarukselleen ja tulee sitten vähän paksumpi neljävuotiaan uhma tai eskari-ikäisen kuningasvaihe – ja nekin silti aika loivina.
Mutta! Tämä mainio tapauksemme on sellainen positiivinen tahtotyyppi. Se tekee ilon kautta asioita, jotka aiheuttaa kyllä sen sortin tuhoa että perässä juostessa hengästyy, mutta ei sentään tarvitse samalla kuunnella ulinaa.
Kolmosella on aimo annos jekkuenergiaa, joka aiheuttaa sotkua, kaaosta ja harmaita hiuksia sekä tosi usein tahtomattamme pientä naurua (mikä lisää jekkuilua).
Kolmonen on ensinnäkin taitava varas. Sen mielestä hauskinta on hiipiä hiljaa vaikka saarekkeen ääreen ja napata sieltä jotakin, yleensä ruokaa, ja viedä se sitten työhuoneen turviin nautittavaksi. Hän kutsuu silloin itseään varastajaihmiseksi. Jännästi äiti usein jättää varastettavaksi porkkanatikkuja, mutta kelpaa nekin. Saalis kuin saalis!
Jos saaliina tai tekosena on jotakin erityisen tuhmaa josta hän tietää saavansa vielä kuulla, hän tiuskaisee kovasti kulmat kurtussa anna olla! Tällöin kannattaa olla erityisen tarkkana.
Vähän nolottaa myöntää, että nauroin kyllä silloinkin kun se singahti meitä pakoon kauppakeskuksessa ja syöksyi suoraan rullaportaisiin. En tiedä mutta jotain niin koomista siinä oli kun hän itsekin vähän pelästyi matkatessaan yhtäkkiä alaspäin ja kun isä sitten koppasi syliin ja kaikki olikin hyvin, hän katsahti minuun ja alkoi nauraa iloisesti kun näki mun hymyilevän. Senkin rontti!
Toisaalta XXL:ssä aloin puoli kauppaa etsineenä jo hetkeksi oikeasti huolestua ennen kuin löysin sen kolmen mallinuken väliin piiloutuneena. Siellä se poseerasi sukkasillaan yhtä paikallaan kuin lapsinukke ja hitto vie taisin taas nauraa kun sekin alkoi kihertää.
Ainakin silloin nauroin kun se kiipesi toisen osaston esillepanon riippumattoon silmän välttäessä sekunniksi heti tämän jälkeen.
Sitten olin kirjoittanut tähän itselleni muistiin ”parsakaali tuolin alle” mutta en muista enää yhtään mikä homma sekin oli, kenen tuolin alle ja miksi joku parsakaali oli jemmattu. Sen kyllä muistan että oikeasti peitin nauruni jo aika hyvin kun hän löysi puukon (!) onneksi tupessaan ja lähestyi sillä isäänsä tomerana huutaen samalla
HA-JAA!
Oma rakas Kolmonen, voi että. Nytkin on ikävä. Hänellä kehittyy parhaillaan mielikuvitus huimaa vauhtia, minkä näkee toki välillä öisin kauhukohtausten muodossa, mutta myös päivisin kun leikimme yhdessä milloin mitäkin läpinäkyvää elefanttia (asuu erään tietyn käsipyyhkeen päällä meidän yläkerrassa), kantajaansa hurjasti eteenpäin vetävää sateenvarjoa tai äiti- ja lapsileikkiä, jossa hän yllättävänkin tutun kuuloisesti lastaan (minä) lohduttaa ja tsemppaa.
Sellasta vain halusin sanoa että ei jokainen uhman vaihe ole kamala, pitkä ja kuluttava. Ne voi mennä helpomminkin! Monenlaista olen nähnyt ja tämä vuosikerta saa kyllä parhaat pisteet.
Senkin halusin sanoa että voi kolmevuotiaat – ne vaan on ihania. Välillä vähän kamalia, ainakin sotkemaan, ja lähes aina äänekkäitä, koko tilan vieviä riemupakkauksia. Mutta aina pehmoisen ihania ikiliikkuja täynnä puhdasta tunnetta ja isoja oivalluksia.
PS. Kyllä meilläkin on osattu. Alla Uhma collection:
- Tämän tekstin olen kirjoittanut eräänkin viisivuotiaan uhmakauden keskellä,
- Näihin uhmaiän vinkkeihin palaan itsekin sitten kun Kolmosella alkaa se tolkuton ulinaspagettivaihe.
- Tässä Kakkonen näyttää miten voi vastata viisaasti aikuisen tyhmiin ehdotuksiin
- Päiväkotimatkoja olen itse kammonnut aina. Tämä ja nukutus – pahimmat.
- Kerran meillä oli yhtäaikaa uhma, uhma ja kipsi