Viikkaan pyykkiä. Miten ihmeessä viikkaan taas pyykkiä.
Ei nyt kiivetä sinne muru, mennään vasta illalla kylpyyn.
Seuraava koneellinen sisään, yksi rumpuun. Lounas voidaan lämmittää vartin päästä. Taapero kiipeää puhtaiden pyykkien koreihin, nauran sille. Vitsi se on söpö.
Siirrän vaatteita oikeaan koriin ja mietin tätä tekstiä, tätä asiaa. Kyllä olen tylsistynyt, juuri nyt. Allekirjoitan melkein kaiken artikkelista jonka juuri luin, mm. tämän: ”Olen päätynyt kertaheitolla ja pyytämättä suoraan downshiftaamisen syvään päähän.”
Olen jo tehnyt tällä viikolla töitä. Olen myös urheillut, siivonnut, tehnyt ruokaa ja puhunut puhelimessa ystävän kanssa. Olen silti tylsistynyt.
Heilutan pussilakanaa, taapero kiljahtaa riemusta. Tämä on parasta mitä hän tietää. Heiluttelemme peittoa yhdessä hyvän tovin. Kutitan ja saan entistä isommat naurut. Vitsi miten ihana olet. Onneksi näen tämän. Ei ne jossain päiväkodissa edes voisi ikinä tietää miten paljon tykkäät vaatteista, lakanoista, mytyistä.
Se oli ihana hetki – johon kului vain seitsemän minuuttia. Ruoka voidaan lämmittää jo vaikka nyt sitten.
Kello on 11.34.
Lounas tarkoittaa ensin astianpesukoneen täyttämistä. Miten voinkaan taas olla täyttämässä astianpesukonetta! Samat lautaset samoille paikoilleen, taaperon pillipullon pesu, silikonisen lautasen etsiminen jostain (altaasta), ruoan nostaminen saarekkeelle, lapiointi lautaselle.
Onneksi ruoka on tänään valmiina.
Voi sä löysit ne, ihanaa! Näytäpä tänne vielä!
Työnnän saarekkeen muuta roinaa kauemmaksi jotta pääsen siirtämään ruoat lautaselle. Tunnen jo sormenpäissäni miltä mikron on/off nappi tuntuu, kuulen miten luukku loksahtaa auki. Kymmenen piippausta kun ruoka on valmista. Miksi sen pitää piipata niin monta kertaa? Pysäytän sen ensimmäisen piippauksen alkaessa.
Se on kuule Grönlanti. Osaatko sanoa Grönlanti, heh. Aha nyt sulla on se kakka. No mennääs taas yläkertaan.
Harkitsen Instagram storyn tekemistä, olisiko tässä jotain asiaa. En jaksa. Se on lopulta kuitenkin yksinpuhelua.
Kaipaan naurua, sellaista joka tulee kun kaksi aikuista oivaltaa yhdessä jonkin jutun. Juuri nyt on niin tylsää.
Vaikka miten mulla voisi tylsää olla? Kirjoitan, touhuan, teen töitä, ajattelen töitä ja hymähdän vitseille netissä. Katson sarjoja ja luen uutisia. Tämähän on ihan ideaalia, lomaa töistä!
Siinä Hesarin artikkelissa asiantuntija kehoitti soittamaan ystävälle. Kenelle? Minun ystäväni ovat töissä. En voi soittaa puolen tunnin höhöttelypuhelua kiireisimpään iltapäivään. Kun he vapautuvat töistään, minulla on kiire ruokkia myös koululaisia.
Minä olen hyvässä asemassa ja silti välillä yksinäinen: iltaisin saan seuraa Insinööristä; minulla on laaja ystäväpiiri; voin tehdä töitä ja saada sitä kautta sosiaalisuutta. Silti janoan lisää ja olen heti tuskastunut kun normaali viikottainen lenkkiseurani on poissa.
Ei se ole pelkkä rutiinien tappava tasaisuus, kotitöiden määrä tai pitkäveteiseltä tuntuvat legoleikit. Se on tämä aikuisen seuran puute. Vaikka kuinka kivojakin hetkiä on, kyllä tämä lasten hoitaminen kotona silti paikoin tylsää, jopa yksinäistä.
Minusta sen saa kyllä ihan ääneen myöntää. Samalla tavalla kuin töissä käyminen on kivaa ja etuoikeutettua, sieltäkin joskus kaipaa pääsevänsä pois. On iso etuoikeus saada olla lapsen kanssa kotona, se on myös valtaosin tosi ihanaa.
Ja sitten joskus vähän tylsää ja vähän yksinäistä. Aika jonka ei tavallaan haluaisi koskaan loppuvan mutta joka samalla on mieltäturruttavan hidasveteistä. Pitkät päivät, lyhyet vuodet, tiedättehän.
Tule tänne rakas, oot niin ihana kyllä etten kestä. Mennäänkö puistoon?
