Istuin eilen Saaren saunassa ja kuuntelin ulkona käyvää tuulta. Oli jo niin pimeää, että vain hädin tuskin erotin mäntyjen neulaset laiturin lamppujen luoman valorenkaan reunoilla. Luonto oli silti vahvasti läsnä. Sen tuntee ihollaan, vaikka puita ja merta ei näkyisi. Lauteiden puu hengittää, kuumakin ilma on hapekkaampaa kuin kaupungissa ja metsän tuoksu häilyy jatkuvasti läsnä kevyesti. Henkäisin syvään onnellisena. Luonto on ihana, luonto on parantava, luonto on välttämätön.
Vaikken mikään suuri eräihminen olekaan, ja kulutukseltanikin lähinnä ideavihreä, kyllä muakin painaa luonnon tila ja tulevaisuus raskaasti. Ideavihreä tyyppi tiedostaa ongelman muttei korjaa asiaa. Ideavihreä tarkoittaa mulle sitä, että aatteet ja mielipiteet ovat kovinkin vihreitä – mutta käytännössä mitään ei näy. Meillä on auto, meillä on paljon tavaraa, meillä on kosmetiikassa kemikaaleja ja vuodessa liikaa matkoja.
Olen varmaan aika samanlainen kuin kaikki muutkin. Olisin kovin mielelläni ekologisempi, mutta vielä mieluummin olen laiska. Teen mielelläni vihreämpiä valintoja silloin kun se on minulle helppoa ja mukavaa. Pesuaineet olemme jo aikaa sitten vaihtaneet ekoversioihin ja laatikkopyörä on vähentänyt kiitettävästi auton käyttöä. Yksi iso asia on kuitenkin edelleen sillä mahdollisimman epävihreällä pohjalla: syömme lihaa. Kaikenlaista lihaa, ja aika paljonkin.
Kakkonen on melko usein viime viikkoina ilmoittanut kovaan ääneen kotona, että ”mä olen sekasyöjä, eikö vaan äiti?”. Olen joka kerta vastannut että niin olet mutta olisi kyllä hyvä että mekin oltaisiin ihan kasvissyöjiä.
Niin, olisihan se ihan tosi hyvä. Ellei jopa välttämätöntä, jotta tämä pallomme edes jotenkin kestäisi tätä kaikkea taakkaa. Miksi me sitten ei olla kasvisyöjiä koko perhe? Koska se on vaatinut niin paljon vaivaa, erityisesti arkiruoan puolella. Pitäisi opetella tekemään ruokaa ihan eri tavalla kuin nyt. Ja kuten tiedätte, tämä arkiruokajuttu ei ole lähtökohtaisestikaan mikään lemppariasia. Eikä ruoanlaitto ylipäänsä.
Nyt musta on kuitenkin alkanut tuntua, että tekosyyt ovat loppumassa. Soijarouheet, nyhtikset, #psolenvegaanit, härkikset ja mifut ovat jo niin helppoja apureita, ettei näinkään laiska ja surkea kokki oikein voi väittää ettei osaisi ja pystyisi. Yhä kasvava helppous alkaa lyödä omaatuntoani ja luontorakkauttani isolla kädellä poskelle.
Ehkä tämän vuoden lokakuu voisi vihdoin olla se lihaton lokakuu meillekin? Perheen lemppariruoista jo nyt moni on täysin kasvisruoka, ja moni olisi varmasti helposti muutettavissa sellaiseksi. Isoin päivittäinen ero olisi leivän päällä heitetty leike, joka on kaikille paitsi Ykköselle aikamoinen must have. Mukamas. Viimeinen linnake on juusto, ja maitotuotteet ylipäänsä. Olen antanut itseni ymmärtää, että juuri juusto on ekologisuudellaan pahis-osastoa. Mutta miten voi ihminen elää ilman juustoa? Voihan se, olenhan sitä itsekin maitoallergioissa kokeillut, mutta ei se kivaa ole. Ehkä annan itselleni armoa eikä sentään vegaaniksi vielä mennä. Mutta vege? Pystyttäisiinkö me? Lähtisikö joku teistä mukaan, jos otettaisiin yhdessä haaste vastaan ja vaihdeltaisiin reseptejä vaikka täällä?