No niin, tässä kävi taas näin! Menen töihin!
Olen ennenkin irtisanoutunut ollakseni yrittäjä. Ja palannut sitten takaisin töihin palkolliseksi. Tällä kertaa homma on kuitenkin vähän toisin. Nyt jatkan yrittäjänä – ja menen töihin. Eikä minusta tällä kertaa tunnu miltään takinkääntäjältä, vaikka tämäkin käänne vähän itsetutkiskelua vaati.
Jäin äitiyslomalle kesäkuussa 2019 Kolmosta odottaessani. Silloin tein päivätyöni ohella blogihommia minkä ehdin, nauhoitin kaksi kautta podcastiakin. Jo vuosia aikaisemmien Valeäiti-hommat olivat alkaneet kantaa niin hyvin että siitä oli tullut ihan oikea työ, eikä harrastus enää.
Läpi äitiysloman tein sometöitä, aika lailla heti Kolmosen syntymän jälkeen. Ehkä jonain yksittäisinä päivinä vastuuta oli vähän liikaakin kun joitain palasia päivässä pitikin hoitaa työ- ehkä vauvantahtisesti, mutta kokonaisuutena homma oli ehdottomasti plussan puolella, niin monella tavalla!
Minulle työn tekeminen vauvavuotena sopii tosi hyvin. Se pitää minut henkisesti virkeämpänä ja sallii toisaalta vauvakuplaan uppoamisen kun se toinen minä on jatkuvasti ihan käden ulottuvilla, kirjaimellisestikin. Kännykällä tehtävä sometyö oli tähän väliin tosi mukavaa, leppoisaakin paikoitellen.
Työssä kun työssä tulee toki vastuuta jo sen puolesta että on aikatauluja, joita pitää noudattaa. Mutta kyllä sen voi ihan ääneen sanoa että oman henkilöbrändin kautta toteutettavat somekampanjat on parhaimmillaan kevyitä, mukavia töitä joita on helpohko tehdä myös vauvantahtisesti, erityisesti kun ko. vauva on helppohoitoinen.
Minä sain tekemistä, luovia haasteita, rakennetta viikkoon ja rahaa. Tämä oli ensimmäinen hoitovapaa jonka aikana ei ole tuntunut melkeinpä kertaakaan siltä että olisinpa taas töissä. Olin töissä! Olin myös kotona, tämä oli mulle niin täydellinen setti etten voi sanoin kuvailla. Sain parhaat kummastakin maailmasta, todella.
Vauvan kasvaessa vauhdikkaaksi ja huonosti päiväunia nukkuvaksi taaperoksi töiden tekeminen muuttui hankalaksi ja sainkin viikkooni kaksi oikeaa työpäivää kun Insinööri jäi tämän vuoden alussa osittaiselle hoitovapaalle. Se mahdollisti erilaisen vaihteen töihin: pystyin sopimaan palavereita, ottamaan isompia kokonaisuuksia ja tekemään myös konsultoinnin projekteja.
Keväällä irtisanouduin päivätyöstäni, kun siellä meni kaikki hienosti ilman minua ja huomasin ajattelevani vähän erisuuntaisia töitä itselleni. Maailma oli ja on auki: voin syventyä täysillä Valeäiti-hommiin, aloittaa jonkun oman firman tai vaikka panostaa täysillä meidän Myynninmurtajat-kurssiin.
Ilmoitimme lapsen päivähoitoon ja aloin miettiä mitä kaikella sillä ajallani sitten syyskuusta alkaen tekisin. Asetin liikevaihtotavoitteen (100K) ja laskin mistä kaikesta se voisi tulla. Vai perustaisinko jonkun oikean toimiston, jotain johon haluan joskus ihmisiäkin palkata?
Päässäni pyöri kaikenlaisia ideoita. Mietin omaa konsultointia modernin myynnin, vaikuttajamarkkinoinnin ja leanin palvelukehittämisen yhdistävässä toimistossa. Mietin podcastia, tehdäkö siitä vielä isompi juttu. Mitä muita medioita voisin valloittaa? Mietin haluaisinko ehkä mennä auttamaan jotakin isoa brändiä rakentamaan (digitaalista) palveluliiketoimintaa. Pohdin, olisiko minusta oman tuotteen rakentajaksi (ei).
Pohdin kaikkea yksin, vailla kollegaa vierellä. Se vaivasi. Aloin muistaa miltä tuntuu kun on koko viikon itse vastuussa siitä että tekee jotain järkevää ja kokee jatkuvaa pientä huolta siitä tekeekö sittenkään oikeita asioita. Muistin että yrittäjän vapaus ei ole ihan totta – sen rinnalla tulee niin iso vastuu että sen vapauden päätyy usein ihan itse itseltään riistämään.
Ostin itselleni työterveyden, parempia toimistotarvikkeita ja kunnon tietokoneen. Nostin YEL-maksun mahdollisimman korkeaksi. Laskin kuinka paljon palkkaa on pakko saada ja minkä verran jätän pesämunaksi.
Sitten sain yhdeltä rakkaimmalta työystävältäni viestin: ”Ihan sellaista kainovienoa mutta erittäin tärkeää asiaa olen tässä vuoden salaa miettinyt ja öisin haaveillut ja ajatuksella fiilistellyt että olisiko mitään pienen pientäkään mikroskooppista mahdollisuutta että olisit ikinä kiinnostunut harkitsemaan (beep):lle mun kamuksi tulemista?”
Viime torstaina allekirjoitin työsopparin. Neljä päivää viikossa olen työntekijä jollekin toiselle, yhden itselleni.
Kerron varmasti joskus minne ja mitä mutta nyt haluan vain fiilistellä tätä isoa havaintoa jonka prosessin aikana tein: ei tämän tarvitse olla niin iso päätös kuin miltä se alkuun tuntui.
En minä luovu yrittäjyydestä tai mistään muustakaan, minä vain sovin nyt käyttäväni ison osan ajastani ja energiastani toisten ihmisten kanssa, yhteistä tavoitetta kohti ponnistellen.
Saan kollegoja, uskomattoman viisaita ihmisiä ympärilleni. Saan tehdä sitä työtä missä olen paras ja jota rakastan eniten, miettiä asiakkaiden bisnestä uudessa maailmassa. Pääsen käsiksi sellaisiin caseihin ja asiakkuuksiin, joihin en usko missään muualla pääseväni.
Toki saan myös palkkaa, kesälomia, sairaspäiviä ja sen sellaista mutta mikään näistä ei ole minulle tärkeintä. Ehdottomasti tärkein asia on poistaa se yrittäjyyden huonoin puoli, jonka äänen vaimensin koko ajan vaikka tiesin sen minua vaivaavan: Yrittäjyys on lopulta kovin yksinäistä ja minä tarvitsen ympärilleni tiimiä.
Odotan niin paljon tapaavani kaikki tyypit, jos en fyysisesti niin ainakin etänä! En malta odottaa että kuulen mitä kaikkea he ovat tehneet, että he kysyvät ja kyseenalaistavat minulta asioita, potkivat eteenpäin ja innostumme yhdessä. Ratkomme nihkeitä tilanteita ja jaamme pettymykset, voitot ja ideat niin kuin vain oikeassa tiimissä voidaan tehdä.
Tuntui ensin muka vaikealta päättää sittenkin mennä töihin kun oli jo päättänyt jatkaa yrittäjänä. Mietin tosi paljon tämän prosessin aikana heitänkö nyt hukkaan jonkin ainutkertaisen mahdollisuuden, ikkunan olla yrittäjä ja tehdä sitä täysillä.
Päässä kaikui pitkään outo lause: miksi menisin töihin kun tämä yrittäjyys kerran menee niin hyvin, eikä mun ole mikään pakko mennä töihin.
Tajusin että tämähän on siksi mitä mainioin aika mennä töihin! Kun kerran haluaa, eikä ole pakko.
Näin valon vasta ihan loppumetreillä kun tajusin etten ole tekemässä mitään niin mustavalkoista valintaa, ”hyppyä” pois yrittäjyydestä. Ei ole nykypäivää rakentaa jotakin uraa ylipäänsä, saati lineaarisesti tai aina vain alhaalta ylös. Me liikumme sivuttain ja joustavasti, ja uskon että me tietotyöläiset tulemme kohta olemaan kaikki yrittäjiä ainakin osittain.
Olen syksylläkin sekä yrittäjä että työntekijä, mutta ennen kaikkea kiinni aivan törkyisen mielenkiintoisissa jutuissa, juuri sellaisissa asioissa jota haluan tehdä.
Perjantait saan pyhittää jatkossa luovalle työlle, sillä Valeäidistä en luovu. Nyt siitä vain poistuu iso osa hallinnollisesta työstä, sillä minun ei ole mikään tarve saada siitä rahaa. Toki voin sitäkin tehdä ja se ylimääräinen raha voisi mahdollistaa taas paljon, mutta ennen kaikkea saan jatkaa kasvua ja kehittymistä tällä luovalla puolella josta kokemukseni mukaan on vieläpä ihan tosi paljon hyötyä myös tuon toisen, nyt siis päätyön puolella.
Mikä parasta: edessä todellakin on kaikkien aikojen kesä. Olen pikkuhiljaa vähentänyt Valeäiti-hommia, kieltäytynyt syksyn isommista keikoista enkä jahtaa myyntiä samalla tavalla. Yritän vähentää jo nyt työtaakkaa (koska ei ole pakko! haa!) ja ottaa kaiken irti tästä pitkästä kesästä, joka päättyy uudenlaiseen, innostavaan arkeen.
Melko fiiliksissä olen, saa onnitella!
Kuvat: kollegat ja työt viime vuosina. Kolme yksilökuvaa minusta by Aino Heininen.