Olen miettinyt pääni puhki, miten tämän kertoisin. Hassusti, ironisesti vai selitellen. Valitsen rehellisen totuuden:
Me saamme vielä neljännen lapsen todella toivotusti ja olemme siitä niin onnellisia ettemme pysy nahoissamme.
Hän on matkalla, hän on ihana, hän on unikeko. Jaksoi sentään sen verran kylkeä ultrassa kääntää että saimme mitattua kaikki strategiset mitat ja todeta ne oikein kauniiksi.
Hän on odotettu koko perheen voimin ja minä tunnen hänet jo. Pieninä kuplina, kasvavana kumpuna. Pahoinvointina ja uskomattomana väsymyksenä, jotka kummatkin onneksi jo poistuivat mutta joista tulette vielä kuulemaan lisää.
Hän, Nelonen, on jo meidän kaikkien puheissa, ajatuksissa ja sydämissä. Isojen lasten kovasti odottama. Jo nyt näen meidät neljän lapsen perheenä ja se tuntuu niin oikealta kuin mikään ikinä voi tuntua.
Nelonen. Hänestä on puhuttu, häntä on mietitty. Ja nyt se ihan oikeasti tapahtuu. Ei tämä taida monellekaan yllätyksenä tulla, paitsi ehkä Kolmoselle jonka maailma tulee järkkymään ensi vuoden puolella.
Tämä ei ole oikeastaan vauvamaha, vaan turvotusta joka on kulkenut matkassani jo todella, todella monta viikkoa. Ihan uskottava silti, eikö!
Kolmosen aikana kirjoitin näin:
Blogiin ei missään nimessä ilmesty Vahinko, vaan kaivattu, pohdittu, vakaasti päätetty ja vähän yritettykin Kolmonen (jos kuitenkin myös Viimeinen).
Niin tuota, samaa sanon nyt Nelosesta. Mutta en enää ikinä uskalla sanoa ”viimeinen”. Näemmä minun mielipiteeni muuttuvat sitä tahtia etten enää lupaa mitään! (Mutta hitto vie kyllä nyt tämän nyt varmaankin täytyy olla viimeinen).
Ehkä olette huomanneet, että blogin tahti oli kesällä melko hiljainen – se johtui siitä että makasin lähinnä sohvalla tuulettimen alla ja vaikersin. Ei ollut paljon muuta kerrottavaa kuin tätä. Nyt sitten lähtee kuulkaa kun pääsen tästä puhumaan!
Ajatuksia siitä miten tähän päädyttiin, miltä alku tuntui ja mitä kaikkia pelkoja tällä kierroksella oli (ihan yhtä paljon kuin viimeksikin, tämä huolen määrä se vain kasvaa) on tulossa. Mutta kuten tavallista, mahtuu blogiin ja elämääni muutakin kuin vauvaa.
Mutta enne yhtäkään blogijuttua huokaisen syvään levollisesta onnesta: meillä todella on kaikki, mitä ikinä olisimme voineet toivoa ja olemme siitä loputtoman kiitollisia.